Jälkimietteitä

Tammikuussa 1952 argentiinalainen lääketieteenopiskelija Ernesto Guevara lähti moottoripyörämatkalle halki Etelä-Amerikan. Reitti kulki Argentiinan halki eteläiseen Chileen, josta matka jatkui Valparaison kautta Atacaman autiomaahan ja sieltä Peruun Cuzcon ja Liman kautta San Pablon lepraparantolaan, jossa Guevara työskenteli jokin aikaa vapaaehtoisena. Matkalla hän näki köyhyyttä, sortoa sekä ylikansallisten yhtiöiden työntekijöiden huonoa kohtelua. Kansa eli köyhyydessä ja maanosan luonnonvaroista saaduista rahoista suurin osa virtasi ulkomaille ja loppu jäi pienen hallitsevan eliitin haltuun.

Lokakuussa 1967, 15 vuotta myöhemmin, Che kohtasi loppunsa Bolivian viidakossa yrittäessään organisoida vallankumousta, jonka tavoitteena oli mm. kaataa Bolivian sotilashallitus, jota USA aktiivisesti tuki. Lisäksi tavoitteena oli jakaa valta niin, että myös alkuperäisväestö pääsisi päättämään asioista. Tavoitteena oli epäilemättä myös kansallistaa luonnonvarat.

Oliko mikään muuttunut näistä ajoista nyt yli 40 vuotta myöhemmin? Kyllä ja ei. Erityisesti Boliviassa ja Perussa monien ihmisten elintaso oli edelleenkin hälyttävän alhainen. Boliviassa vain hieman yli 80% naisista osaa lukea ja lapsikuolleisuus on hälyyttävän korkea (noin 45/1000 elävänä syntynyttä). Piscossa tapahtuneen maanjäristyksen jäljiltä monien ihmisten asuinolot olivat edelleen surkea ja kaupunkiin ei kulkenut vieläkään edes päällystettyä tietä. Boliviassa Potosin kaivostyöläisten oloja ei voi kuvata muulla sanalla kuin epäinhimillinen. Toisaalta Bolivia tuntui huomattavasti turvallisemmalta maalta kuin esimerkiksi Peru. Yksi mahdollinen selitys saattaisi olla pienet tuloerot: maassa kaikki tuntuivat olevan köyhiä. Argentiinassa ja Chilessä sekä Perussa valtavat tuloerot olivat selvästi nähtävissä etenkin suurkaupungeissa. Limassa on miljoonia työttömiä ihmisiä ja lisäksi runsaasti ihmisiä, jotka joutuvat hankkimaan jokapäiväisen toimeentulonsa mm. pesemällä liikennevaloihin pysähtyneiden autojen ikkunoita tai myymällä nenäliinapaketteja kadunkulmassa. Toisaalta rikkaassa Mirafloresin kaupunginosassa ihmiset näyttävät elelevän mukavammin kuin keskiverto suomalainen.

Sotilashallitusta missään edellämainituista maista ei enää ole. Boliviassa valittiin vuonna 2005 presidentiksi Evo Morales, joka on syntyperältään aimara. Morales elää itse hyvin vaatimattomasti ja leikkasi ensitoimenaan omaa palkkaansa yli 50%. Pari päivää sitten uutisoitiin Moralesin lopettaneen viikon syömälakkonsa, sillä maan hallitus hyväksyi lakiuudistuksen, jonka myötä alkuperäiskansojen edustajat saavat pysävän edustuksen hallituksessa. Samalla Morales tosin hankki oikeuden asettautua ehdolle seuraavallekin presidenttikaudelle. Vuonna 2006 Morales kansallisti Bolivian maakaasuvarat ja vuonna 2008 maan hallistus alkoi ensi kertaa maksaa eläkkeitä, millä oli vaikutusta noin 700 000 yli 60-vuotiaan bolivialaisen elämään. Morales on myös käynnistänyt lukutaitokampajan, jonka tavoitteena on poistaa lukutaidottomuus maasta. Mallina käytetään Kuuban ohjelmaa, jonka ansiosta lukutaidottomuus käytännössä poistui Kuubasta vallankumouksen jälkeen. Morales on myös investoinut rahaa useisiin julkisiin hankkeisiin ja ainakin Sucressa muistan nähneeni juuri perustetun sairaalan, jossa on tarkoitus hoitaa köyhiä bolivialaisia.

Koko Etelä-Amerikassa tuntuu olevan vallalla ajatus, että maanosa haluaa hoitaa asiansa nyt itse. Argentiina maksoi lainansa Maailmanpankille ja Venezuela erosi koko organisaatiosta. Vuonna 2007 Argentiina ja Venezuela perustivat ns. Etelän Pankin, jonka tarkoituksena on korvata Maailmanpankki Etelä-Amerikassa. Etelän Pankin politiikka eroaa Maailmanpankin vastaavasta: sen tarkoituksena on rahoittaa hankkeita, joilla "köyhyyttä pyritään vähentämään, koulutustasoa nostamaan ja saamaan terveydenhuolto kaikkien ulottuville". Bolivia, Venezuela ja Kuuba ovat myös perustaneet ns. "hyvän akselin" vastapainona USAn lanseeraamalle "pahan akselille".

Yhdysvallat on tottunut puuttumaan Etelä-Amerikan maiden sisäpolitiikkaan ja ajatus luonnonvarojen kansallistamisesta ja omista kauppajärjestöistä ei varmaankaan miellytä monia ameriikkalaisia politikkoja tai liikemiehiä. Vasemmistolainen Hugo Chavez valittiin Venezuelan presidentiksi vuonna 1999. Hän lupasi poistaa korruption ja tasata maan valtavia tuloeroja. Lisäksi Chavez kansallisti maan valtavia öljyvaroja voidakseen toteuttaa sosiaalisia hankkeitaan. Vuonna 2002 Chavez syrjäytettiin lyhytaikaisesti virastaan sotilasvallankaappauksessa. Yhdysvallat ei tuominnut vallankaappausta ennenkuin Chavez oli onnistunut palaamaan takaisin maansa johtoon. On myös todisteita siitä, että Bushin hallinto oli sotkeutunut aktiivisesti vallankaappausyritykseen.

Boliviassa Evo Morales halusi uudistaa vuodelta 1967 peräisin olevaa perustuslakia niin, että tuloerot eri maakuntien välillä tasoittuisivat ja paikallishallinnon ja maan köyhän intiaanienemmistön asema vahvistuisi. Uudistuksesta järjestettiin useita kansanäänestyksiä ja ennen viimeisintä helmikuussa 2009 järjestettyä äänestystä maassa puhkesi useita väkivaltaiseksi yltyneitä mellakoita. Mellakoiden aikana Bolivia karkoitti Yhdysvaltojen suurlähettiläänsä syyttäen USAa mellakoiden lietsomisesta. Tukitoimena myös Venezuela karkoitti USAn suurlähettiläänsä. Lopulta perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä, jossa se sai yli 60% kannatuksen.

Kaikenkaikkiaan voidaan siis sanoa Etelä-Amerikassa elettävän mielenkiintoisia aikoja. Suurimmassa osassa maanosan valtioista on vasemistolainen hallitus, joka lupaa parantaa köyhimmän kansanosan oloja. Merkkejä erilaisista projekteista olikin nähtävillä erityisesti Boliviassa. Aika näyttää onnistuvatko projektit ja kuinka paikkansapitäviä ovat lupaukset korruption kitkemisestä. Talouskriisi tulee ainakin asettamaan maiden talouspolitiikalle vakavia haasteita. Venezuelan tapauksessa Chavez on ilmeisesti onnistunut vähentämään äärimmäistä köyhyyttä, mutta toisaalta rikollisuus on Venezuelassa siitä huolimatta lisääntynyt voimakkaasti. Toivoa on kuitenkin ainakin siitä, että Obaman maltillisemman ulkopolitiikan aikana Etelä-Amerikka saa paremmin tilaisuuden yrittää hoitaa asioitaan itse ilman ulkopuolisten puuttumista maiden sisäisiin asioihin.

Buenos Aires, Argentiina

Tanaan kaikki ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Herasin viime yona siihen, etta palelin kovasti ja aamulla minulla oli hieman kuumetta. Sarkylaakkeilla kuume kuitenkin laski ja nyt olo on ihan hyva. Lahdimme kaymaan keskustassa ja tarkoituksenani oli nostaa rahaa. Automaatit eivat kuitenkaan toimineet ja siina mielessa koko reissu oli taysin turha. Kaupunkireissun jalkeen nukuin neljan tunnin paivaunet.

Lento Limasta Buenos Airesiin meni kuitenkin hyvin, vaikka lentokentalla check inissa virkailija aiheuttikin meille ylimaaraisia sydamentykytyksia aloittamalla keskustelun "Sorry, but the flight is ful" eli "Anteeksi, mutta lento on taynna". Onneksi tuota lausetta seurasi sivulause "so you can´t sit next to each other" eli "joten ette saa vierekkaisia paikkoja". Eipa se paljoa haitannut. Perulaiset lentoyhtiot vaan ovat kuuluisia tuplabuukkauksistaan, joten pelkasimme jo etta emme paasekaan lentamaan.

Lima on siita erikoinen kaupunki, etta kaupungin poikki kulkee vain yksi monikaistainen tie ja esimerkiksi lentokentalle ajalleen usean kilometrin ajan pienenpia teita keskustan lapi. Buenos Airesissa taas hyva monikaistainen moottoritie tulee aivan keskustaan saakka ja muutenkin tama kaupunki vaikuttaa Perun ja Bolivian jalkeen vielakin lansimaisemmalta kuin ensimmaisella kerralla taalla ollessamme. Toivottavasti ensi yona kuume ei nouse ja olisin huomenna kunnossa, silla meilla on viela muutamia nahtavyyksi nakematta taalla. Tanaan aiomme viela testata matea eli paikallista teeta. Muistaakseni se ei ollut kovinkaan hyvaa kun sita kerran Latviassa maistoin, mutta jospa sen makuun vaikka tottuisi.

Yoelamaa limalaisittain

Eilen ei ollut tarkoitus lahtea baariin. Tai ainakaan olla myohaan. Eika juoda paljoa. Kaikki ei kuitenkaan ole aina niin helppoa ja melko myohaisen ruokailun jalkeen hostellille palatessamme siella oli menossa juomapeli. Mielenkiintoiseksi pelin teki se, etta siina oli mukana myos yksi hostellin tyontekija, jonka ainoa tarkoitus oli selvasti juottaa vaaleahiuksinen brittitytto humalaan. Samalla kuitenkin myos pari ruotsalaista ja yksi israelilainen saivat ilmaiset humalat. Me emme peliin valittaneet osallistua, silla tequila lienee ainoa alkoholijuoma, jota en suostu juomaan. Liian pahoja muistoja nuoruusvuosilta.

Juomapelin jalkeen porukka lahti kohti yokerhoa ja me paatimme lahtea mukaan. Ajoimme ensin taksilla toiseen kaupunginosaan, jossa piti olla jokin poikkeuksellisen hyva yokerho. Paikassa oli kuitenkin jokin bandi ja emme menneetkaan sinne. Otimme taksin takaisin lahes samaan paikkaan, josta lahdimme eli laheiselle "pizza streetille". Katu on nimensa veroinen ja pizzerioiden lisaksi siella oli useampikin yokerho. Musiikki oli tajuttoman lujalla ja sainpa nyt selville kuinka lujalla se soi myos yokerhon sisalla. Hostellimme on yokerhojen lahella ja musiikki kuuluu aivan selvasti myos hostelliimme. Viela aamullakin korvat soivat.

Yokerhossa limalaiset paattivat jostain syysta alkaa kantaa minulle olutta kannukaupalla. Kyseessa on Liman varakkaampia kaupunginosia ja ihmisilla selvasti oli rahaa. Kai mina olin se outo ulkomaalainen turisti, jolle humalaiset limalaiset tarjosivat innoissaan olutta. Paikassa oli myos joku viettamassa synttareitaan koko perheen voimala. Jopa mummo oli raahattu mukaan yokerhoon ja mina ja Heli paadyimme todennakoisesti jonkun perhealbumiinkin. Kaikki olivat paaosin kuitenkin hyvin ystavallisia. Baari-illan paatteeksi lahdimme laheiseen 24 h auki olevaan supermarkettiin ostamaan iltapalaa ennen nukkumaanmenoa. Oli aika outoa kavella neljalta yolla humalassa supermarketissa ja ostaa mm. suklaakakkua seka paasiaismunia. Paikasta sai myos empandoja eli paikallisia hyvia piiraita. Ostoprosessi vaan oli melko outo. Ensin piti menna sanomaan mita haluaa ja sen jalkeen sai lapun, jolla ostos piti kayda maksamassa kassalla. Sen jalkeen piti lahtea takaisin kaupan sisaan ostoskassien kanssa hakemaan lammitettya piirasta. Erikoinen systeemi ja tuo vahan mieleen Neuvostoliiton.

Tanaan oli tarkoitus menna kaymaan Liman parhaassa ja laajimmassa museossa, mutta emme sitten jaksaneetkaan. Museoita on talla reissulla tullut nahtya jo niin paljon, ettai muutama ruukku lisaa enaa kiinnostanut. Yritimme loytaa mahdollisimman vahan rumaa kassia ja kaikkien vaaleanpunaisten ja monenkirjavien kassien jalkeen loysin yhden harmaan, joka ei ollut hirvittavan ruma. Nyt matkamuistoille on vihdoinkin tilaa laukuissa. Eilen yritimme epatoivoisesti etsia kauppaa, jossa myytaisiin tavallisia urheilukasseja, mutta emme onnistuneet sellaista loytamaan, vaikka vierailimme suuressa rantakallioon louhitussa ostoskeskuksessakin. Kavimme eilen myos katsomassa Liman keskustan ja taytyy sanoa, etta olen positiivisesti yllattynyt Limasta. Olin kuullut kaupungin olevan harmaa ja vaarallinen, mutta ihan turvalliselta tama vaikuttaa (kop kop) ja siirtomaa-aikainen keskusta oli hieno isoine plazoineen ja kirkkoineen. Satuimme lisaksi juuri sopivasti nakemaan presidentinpalatsin vartijoiden vaihdon, joka oli hyvin suureellinen ja aikaavieva toimitus.

Lima on todella suuri kaupunki ja taalla asuu noin 9 miljoonaa ihmista. Siita huolimatta kaupungissa ei ole kunnollista joukkoliikennetta, kuten metroa, rautiovaunoja tai lahijunia. Kaduilla ajelee toki minibusseja, mutta ruuhkat ovat melkoiset. Matka Mirafloresista keskustaan kesti melko kauan ja koko matkan ajan saimme kuunnella radiosta presidentin puhetta. Etela-Amerikassa johtajat ovat selvasti joka paikassa melkoisia kansankiihottajia ainakin puheidensa perusteella. Suomessa presidentin puhe kestaa harvoin puolta tuntia ja aanenpainot ovat harvoin noin mahtipontiset.

Huomenna lahdemme kohti Buenos Airesia, jossa vietamme viela 4 yota ennen Suomeen palaamista. Varasimme eilen jo hostellinkin San Telmon alueelta, jossa sijaitsevat hinta-laatusuhteeltaan parhaat pihviravintolat. Alkaa jo olla ikava kunnon argentiinalaista pihvia. Eilen tuli myos todettua ecuadorilaisten osaavan tehda hinta-laatusuhteeltaan loistavia sikareita. 2 euron sikari oli todella hyva hintaisekseen.

Lima, Peru

Saavuimme tanaan Perun paakaupunkiin Limaan. Tanne on ahtautunut melkein 10 miljoonaa ihmista ja me paatimme majoittautua turvallisena pidetylle Mirafloresin asuinalueelle, joka sijaitsee melkein 10 km paassa keskustasta. Lima on reissun ensimmainen kaupunki, jossa keskustaaa ei pideta ainakaan yoaikaan turvallisena. Suurin osa varakkaimmista, seka monet trendiliikkeet ovat paattaneet etsia uuden osoitteen turvallisempina pidetyilta alueilta, kuten Mirafloresista. Keskustassa on kuitenkin edelleen paljon mielenkiintoisia kolonialistisen ajan rakennuksia ja aiomme lahtea tutustumaan siihen huomenna paivanvalossa. Miraflores vaikuttaa hyvin lansimaiselta ja tama onkin ensimmainen eurooppalaista muistuttava kaupunki sitten Santiagon.

Hostellimme sijaitsee Parque Kennedyn kupeessa. Sijainti on ihanteellinen, mutta sisalta hostelli on todella ahdas ja sielta puuttuu mm. lukittavat sailytyslokerot. Paasimme siis jalleen piilottamaan passin, lentoliput ja luottokortit rinkan syovereihin. Muuten hostelli kuitenkin vaikuttaa asialliselta, vaikka vastaanotossa tilapaisesti tyoskennellyt henkilo ei osannutkaan ensin laskea 28 x 3 oikein (meinasimme joutua maksamaan tuplahinnan).

Matka Limaan sujui hyvin jo tutun Ormeno-firman bussilla. Taksi kuljetti meidat jalleen 6 km paahan Pan Americanan risteykseen, jossa bussi odotti meita. Pisco oli todellakin karsinyt kovasti maanjaristyksessa ja jopa kirkon tornikin osoittautui lahemmassa tarkastelussa olevan rikki. Tie Pan Americanalle oli todella huono ja en ihmettele mikseivat bussit sinne aja. Huomenna minun taytyy ostaa myos uusi laukku, jonne saan lastattua matkan aikana hankkimani tuliaiset seka matkamuistot.

Pisco, Peru

Vuonna 2007 maanjaristys tuhosi lahes koko Piscon kaupungin ja sen jaljet ovat edelleen selvasti nahtavissa. Ainoastaan kortteli Plaza de Armasin eli keskusaukion ymparilla on rakennettu uudelleen. Muuten joka paikassa nakyy edelleen romahtaneita taloja ja kaupunkiin ei edes johda paallystettya tieta. Bussikin jatti meidat noin 6 km paahan Pan American Hiwayn risteykseen, mutta bussikuski sentaan maksoi meille taksin kaupunkiin.

Hostelli on kuitenkin melko luksusta: uima-allas ja huoneessa on tilaa, suihku, josta tulee lamminta vetta seka kaksi tuuletinta. Hintakaan ei ole paha ja Pisco taitaa olla reissullamme viimeinen paikka, jossa meilla on varaa tallaiseen ylellisyyteen. Tanaan kavimme risteilylla Islas Balletas-saarilla, jotka sijaitsevat Tyynessa Valtameressa Perun rannikolla. Ihastelimme monenlaisia elaimia, kuten merileijonia, pingviineja seka erilaisia lokkeja, joiden nimi oli "peruvian boobies". Oli oikein mukava valilla paasta myos merelle. Reissun jalkeen paatin kerata rohkeuteni ja maistaa paikallista herkkua eli cevitchea, joka koostuu sitruunakastikkeessa marinoidusta raa-asta kalasta. Mitenkaan uskomattoman hyvaa cevitche ei tosin ollut ja lisaksi annos sisalta todella tulisen aivan paprikan palaselta nayttaneen vihanneksen, jonka vuoksi vuodatin useammankin kyyneleen. Ruokajuomana paatin nauttia Pisco Sourin eli drinkin, johon tulee paikallista alkoholia eli piscoa seka sitruunamehua ja kananmunan valkuaista. Drinkki oli todella vahva ja olin sen jalkeen hetken aivan humalassa. Lisaksi se maistui aivan liikaa piscolle, joka ei ole kovinkaan hyvaa. Muualla Perussa olen saanut parempiakin Pisco Soureja.

Eilen aamulla kavimme tutustumassa nazcojen hautausmaahan. Haudanryostajat olivat tyhjentaneet suurimman osan haudoista arvoesineista ja haudanryostajien jaljilta luita ja ruukunpalasia oli edelleen ympari aavikkoa. Muutama hauta oli kuitenkin entisoity ja niissa lepasi muumioita, joiden ymparilla oli lisaksi kalloja. Kallot olivat kuuluneet mm. shamaaneille ja sotureille, jotka jonkun tarkean henkilon kuoltua oli myos surmattu ja laitettu hautaan vartioimaan ja neuvomaan vainajaa viimeisella matkalla. Tama selitti myos sen, miksi monilla museoissa nakemillamme muumioilla oli niin tuskainen ilme: heidat oli surmattu jonkun tarkean henkilon kuoltua. Hautaan tavattiin laittaa myos laamoja seka kettu, jota pidettiin ainoana otuksena, joka osasi suunnistaa pimeassa ja tata taitoa kuoleman lapi kulkeva henkilo tarvitsi. Monilla muumioilla oli edelleen pitkat, jopa 3 m mittaiset, rastat. Haudanryostajia oli myos Nazcassa (kuten Egyptissakin) vainonnut outo kirous: useat olivat alkaneet muuman tunnin kuluttua oksetamaan verta ja kuolleet. Syyksi paljastui kaasu, jota vuosisatojen saatossa oli kertynyt hautoihin.

Bussimatka Nazcasta Piscoon oli viimeista kuutta kilometria lukuunottamatta melko luksusta: bussi oli aivan uusi ja olimme pitkaan ainoat matkustajat. Todella erikoista taalla maassa. Loppuun viela pari muutakin erikoisuutta, mihin olemme tormanneet: ihmiset taalla eivat oikeasti osaa laskea. Jopa lapsetkin osaavat tarkastaa ovatko setelit tai kolikot aitoja, mutta todella usein maksaessa tapahtuu laskuvirheita. Erikoista vaan on se, etta taalla niita tapahtuu todella usein myos asiakkaan hyvaksi. Muualla hyotyjana on aina myyja. Edellisessakin majapaikassa maksoimme vain yhdesta yosta, vaikka olimme kaksi. Huomasimme itse asian kuitenkin vasta bussissa ja siina vaiheessa asialle oli myohaista tehda mitaan.

Huomenna vuorossa on reissun viimeinen uusi kohde Lima. Vietamme siella kolme yota ja sunnuntaina lennamme Buenos Airesiin viela neljaksi yoksi. Sitten onkin aika palata takaisin kotoiseen Suomeen.