Kolmen paivan eramaavaellus on takana ja olemme saapuneet pieneen bolivialaiseen kaupunkiin. Kaikki on todellakin aivan taysin eri nakoista taalla kuin Argentiinassa. Bolivian vaestosta jopa 60% omaa sukujuurensa alkuperaisvaestossa ja katukuvassa se nakyy selvasti. Monet kayttavat edelleen perinteisia vaatteita ja lisaksi monessa paikassa soi musiikki, jolle tyypillista tuntuu olevan lansimaisesta nakokulmasta tylsa ja tasainen tempo ja puhelaulu. Lisaksi naimme asken hautajaiskulkueen, joka poikkesi selvasti suomalaisesta. Kulkuetta saesti torvisoittokunta.
Bolivia on todella halpa maa ja 7 tunnin bussimatka kustansi noin nelisen euroa. Laamanliha-pihvi oli 5 euroa ja olutpullo keskella aavikkoa maksoi vain kaksi euroa. Maa onkin Etela-Amerikan koyhin. Lisaksi osa Boliviasta sijaitsee todella korkealla ja nyt olemme noin 3700 metrissa. Aavikkoreissun aikana yovyimme jopa 4300 metrissa ja melko monella seurueemme jasenella oli vuoristotaudin oireita. Mina ja Heli olemme niilta onneksi valttyneet, mutta samassa jeepissa ollut ruotsalainen tytto oli valilla todella tuskaisen oloinen. Odemin-tabletit eivat siis matkanneet mukanamme turhaan.
Mutta palataanpa ajassa nyt muutama paiva taaksepain San Pedro de Atacamaan, jossa vuokrasimme pyorat ja lahdimme katsastamaan lahiston raunioalueita. Pyoraily 2500 m korkeudessa sujui yllattavankin vaivattomasti, mutta koska kaikki taalla tuntuu olevan mahdollisimman jyrkan maen paalla jouduimme kipuamaan jyrkan maen ylos nahdaksemme "entisoidyt" rauniot. Pienikin nousu pisti pulssin hakkaamaan ja hengityksen kiihtymaan. Itse rauniot olivat lieva pettymys ja koostuivat lahinna kivikasoista (tai niin kai rauniot yleensakin, mutta nama kivikasat olivat aika mitaansanomattomia). Jatkoimme matkaa viela kanjoniin, joka mutkitteli vuorten valissa ja lisaksi jouduimme ylittamaan todella viilean puron pariin otteeseen. Pyorailya kertyi ehka noin parisenkymmenta kilometria ja siina korkeudessa se vei kylla voimat aika totaalisesti.
Seuraavana paivana oli vuorossa retki Valle de la Muerteen ja Valle de la Lunaan eli Kuoleman- ja Kuulaaksoon. Kuolemanlaakson nimi oli ilmeisesti vaarinkasitys, silla sen "loytanyt" (tuskin se intiaaneilta koskaan hukassa oli ollutkaan) belgilainen pappi nimesi sen Mars-laaksoksi, joka on espanjaksi kai jotain Valle de la Marte, mutta nimi vaantyi ajan kanssa nykyiseen kirjoitusasuunsa. Retkeen kuului myos noin 15 km patikointi ensin laakson reunalla ja sitten laskeutuminen hiekkadyynia alas laakson pohjalle, josta matka jatkui bussilla seuraavalle laaksolle, jonka reunalla olevaan jyrkannetta taas kaveltiin, kunnes laskeuduttiin alas hiekkavallia. Hieman yksitoikkoista, mutta maisemat olivat upeat. Lopuksi kaveltiin pitkin kuivunutta joenuomaa ja laskeuduttiin myos pari jyrkannetta. Koko matkan raahasin repussani mukana tyhjaa litran kaljapulloa, jonka olin aikonut palauttaa juomakauppaan, mutta kauppa olikin yllatten kiinni. Onneksi sain pullon palautettua reissun jalkeen ja kaikki vaiva ei ollut turhaa...
Reissu paattyi auringonlaskuun, jota seurailimme Valle de la Lunan reunalla kakkua ja viinia nautiskellen. Seuraavana aamuna koittikin sitten lahto kohti Salar de Uyunin suola-aavikkoa ja Boliviaa. Alueen syrjaisyys kavi ilmi jo siina, etta Chilella ja Bolivialla ei ollut yhteista raja-asemaa vaan lahtoleima Chilesta haettiin jo San Pedrosta ja sitten ajattiin tunti jyrkkaa ylamakea pilvien ylapuolelle kohti Boliviaa. Bolivian raja-asema oli kirjaimellisesti keskella ei mitaan ja maahan paasysta piti maksaa 4 USD. Yhdysvaltojen kansalaisille maksu oli perati 100 dollaria, mutta heita ei seurueessa yhtaan nakynytkaan...
Bussi ajoi meidat valkoisen vuoristojarven eli Laguna Blancan rannalle ja suolan valkoiseksi varjaamassa vedessa kahlaili vaalenpunaisia flamingoja (kylla, ihan selvinpain olimme reissussa). Taustalla kohosi vuoria, jotka nayttivat lumihuippuisilta, mutta en ole ihan varma oliko sekin suolaa. Aamupalan jalkeen jakauduimme 6 hengen ryhmiin ja meidan ryhmamme koostui minun ja Helin lisaksi kahdesta ruotsalaisesta ja ranskalaisesta pariskunnasta. Kuskiksi saimme noin 50-vuotiaan bolivialaisen miehen, joka myohemmin kertoi olevansa kotoisin keskella eramaata olevasta kylasta ja nuorempana taittaneen meidan tekemamme matkan jalkasin 5 vuorokaudessa. Ennen luonnonsuojelualuetta bolivialaiset kuljettivat lihaa Chileen ja toivat sielta mukana muita hyodykkeita.
Seuraava nahtavyys oli vihrea laguuni eli Laguna Verde, joka nimensa mukaisesti oli vihrea. Naimme lisaksi kahden paivan aikana erikoisen muotoisia kivia, jotka muistuttivat puita seka runsaasti laamoja hieman vehreammilla seuduilla. Lisaksi naimme lukuisia jarvia, joista suurin oli noin 60 km lapimitaltaan. Kylvimme myos kuumassa lahteessa. Ensimmainen yo vietettiin todella pelkistetyssa majapaikassa ja osa seurueesta karsi melko voimakkaistakin vuoristotaudin oireista. Ensimmaisena paivana taitoimme matkaa noin 140 km ja seuraavana 100 km enemman. 12 tuntia jeepissa kuoppaisilla teilla oli melko rankka kokemus ja ilo olikin suuri kun huomasimme toisen yon majapaikassa myytavan olutta. Oluen, viskipaukun ja lopun salmiakkikoskenkorvan jalkeen unikin maitti. Salmiakkikossu ei missaan ole saavuttanut ulkomaalaisten keskuudessa suurta suosiota ja nytkin vain yksi itavaltalainen innostui sen mausta.
Tanaan vuorossa oli valtava suola-aavikko eli Salar de Uyuni. Aavikko on ehka hieman vaara sana, koska tanaankin saa oli sateinen. Eramaa on varmaan parempi termi. Kuskimme kertoi paikan muodostuneen kun paikalla sijainnut valtaisa jarvi kuivui ilmeisesti maajaristyksen rikottua maanpintaa niin, etta vesi valui maansisaan. Keskella suolaeramaata oli saari, josta naki viela selvasti sen muodostuneen koralleista. Melko psykedeelista nahda korallisaari 4 km korkeudessa suola-aavikon keskella. Suola-aavikko tarjosi myos hienoja mahdollisuuksia kameralla kikkailuun, silla koska horisontissa on vain valkoista ei etaisyyksi voi arvioida. Yhdessa kuvassa ryhmamme kavelee pitkin toisen ranskalaisen katta ja yhdessa kuvassa Heli nayttaa pitelevan ruotsalaisia lautasella.
Viela muutama sana politiikasta. Koko Etela-Ameriikka nayttaa selvasti kallistuneen vasemmalle. Chilessa valittiin virkaan maan ensimmainen naispresidentti, joka on eronnut ja yksinhuoltaja. Avioero tuli maassa lailliseksi vasta 2004. Venezuelaa hallitsee Hugo Chavez, joka on yhdessa Raul Castron ja Bolivian Evo Moralesin kanssa perustanut "hyvan akselin" vastineena yhdysvaltojen lanseeraamalle "pahan akselille". Evo Morales on myos Bolivian ensimmainen presidentti, jonka sukujuuret ovat maan alkuperaisvaestossa. Hiukan kylaa kierrellessa silmiin sattui kyltti, jossa mainostettiin kuubalaisen laakarin palveluita, jotka ovat ilmaisia. Kuuba tarjoaakin muille Etela-Amerikan maille apua terveydenhuoltoon. Kolikon kaantopuoli on se, etta kuubalaiset laakarit eivat ilmeisesti itse saa pahemmin vaikuttaa siihen minne heidat lahetetaan. Bolivialaiset ovat kuitenkin ilmeisesti varovaisen toiveikkaita Evo Moralesin suhteen, joka on luvannut parantaa maan koyhimman vaeston oloja. Morales on myos sanoutunut irti Yhdysvaltojen huumeiden vastaisesta sodasta, johon kuuluu kokaviljelmien myrkyttaminen. Tama aiheuttaa sen, etta ennestaankin koyhat kokalehtien viljelijat joutuvat taysin puille paljalle. Boliviassa koka-lehdet ovat laillisia, mutta kokaiini ankarasti kiellettya. Tuhansia vuosia vanhoissa intiaanipatsaissa monilla on poskessa pallo kokalehtia ja se kuuluukin olellisena osana altiplanolla eli vuoristossa elavien ihmisten kulttuuriin. Kokalehdilla on lieva piristava ja ruokahaluea poistava vaikutus ja niiden pureskelua voineekin verrata vaikkapa kahvinjuontiin.
22.2.2009
San Pedro de Atacama, Chile
Lonely Planetin kartat ovat joskus aivan surkeita. Joskus ne taas ovat yllattaen oikeassa. Santiagon osalta kartta oli huono ja Salvador Allende-museo (tai oikeammin se oli kai taidenayttely, jossa oli esilla sotilasdiktatuurin aikana kuolleen vasemmistojohtajan taidekokoelmaa) ei ollut edes siella puolella kaupunkia kuin Lonely Planet esitti. Onneksi meilla on mukana kaksi opaskirjaa ja Footprintista loytyi oikea sijainti. Itse museo ei tosin ollut kovinkaan erikoinen, mutta mielenkiintoisia olivat Ruotsiin lahteneiden pakolaisten tekemat seinavaatteet. Suomeenkin taisi aikoinaan tulla jonkin verran ihmisia Chilesta Pinochetia pakoon.
Viimeinen ilta Santiagossa huipentui vierailuun kaupungin indie-paikassa, jonka nimi oli Blondie. Mikali seuraavana paivana ei olisi tarvinut istua 24 h bussissa, olisin varmasti innostunut paikasta enemmankin, mutta nyt piti lahtea nukkumaan parin oluen jalkeen. Musiikista sen verran, etta ainakin Morriseyta ja Joy Divisionia siella soi.
Matkaa edeltavana yona ilmeni uusi ongelma: Helin maha oli mennyt jostain sekaisin. Onneksi tauti hieman hellitti aamupaivalla ja koska olemme Chilessa pitkan matkan busseissa on aina vessa. Enpa vaan osannut odottaa kummankaan meista saavan mahatautia viela taalla. Hanavesi on Chilessa ollut juotavaa kaikkialla muulla paitsi nyt taalla aavikon keskella ja muutenkin hygienia nayttaa olleen ihan hyvalla tasolla. Joka tapauksessa paatimme kuitenkin pysya suunnitelmassamme ja jatkoimme matkaa. Sen verran helpotimme kuitenkin urakkaa, etta menimme bussiasemmalle taksilla ruuhkaisen metron sijasta. Taksit ovat taalla Chilessakin todella halpoja ja hintaa tulee ehka noin euro kilometrilta. Taksikuski oli mukava vanhempi mies, joka puhui todella selvaa espanjaa.
Bussi oli moderni ja penkit jalleen kerran tilavia ja mika tarkeinta vessa loytyi. Matka alkoi kohti pohjoista Panamericana-moottoritieta pitkin. Tuo tiehan ilmeisesti kulkee aina Alaskasta Tulimaahan saakka. Maasto oli aluksi vuoristoista ja kuivaa. Keltaisia vuorenrinteita varittivat kuivuneet pensaat. Parin tunnin kuluttua oli ensimmainen pysahdys ja tassa vaiheessa Tyyni valtameri oli tullut nykyviin. Pysahdyspaikkamme oli huoltoasema keskella ei mitaan ja ilma oli sakea tuulen nostattamasta polysta.
Matka jatkui ja seurailimme ensin Tyynen valtameren ja Andien valissa olevaa hieman tasaisempaa aluetta ja nousimme sitten korkeamme vuoristoon. Bussissa naytettiin huonoja elokuvia ja mina kuuntelin aluksi musiikkia ja nukuin ajoittain. Illan pimetessa kaivoin esiin pienen Santiagosta ostamani viskipullon ja naukkailin hieman viskia illan alkaessa pimeta ja tahtien syttyessa taivaalle. Ohitimme myos Euroopan Avaruusjarjeston teleskoopin ja mikapa olisikaan parempi paikka teleskoopille kuin autiomaa, jossa on vain harvoin pilvista ja jonka lahella ei ole suuria kaupunkeja.
Aamulla maasto oli muuttunut entistakin kuivemmaksi ja meri oli jaanyt kauas taakse. Noin 24 tunnin matkustamisen jalkeen saavuimme vuorten ymparoimalle vihrealle keitaalle, joka on San Pedro de Atacama, mutta jota taalla kutsutaan vain San Pedroksi. Horisontissa kohoaa lumihuippuisia vuoria ja lisaksi yksi tulivuori. Talot on rakennuttu punaisesta hiekasta ja joka puolella nakyy autiomaata. Boliviaan taalta on vain noin 50 km. Ymparilta loytyy mm. sen nimisia paikkoja kuin Kuolemanlaakso ja Kuulaakso.
Majapaikan loytaminen oli talla kertaa ennatyksellisen vaikeaa. Seka Lonely Planetin, etta Footprintin kartat olivat eri mielta siita, missa majapaikkamme sijaitsee. Melkein kaksi tuntia saimme talsia paahtavassa helteessa ennenkuin loysimme perille. Paikka on kuitenkin siisti ja kohtuuhintainen. Huomenna olisi tarkoitus vuokrata pyorat ja kayda hieman katselemassa ympariston nahtavyyksia. Ylihuomenna menemme ehka jollekin lahistoalueen retkelle ja keskiviikkona aiomme lahtea kolmeksi paivaksi suola-aavikolle jarjestetylle retkelle, joka paatty Uyuniin Boliviaan.
Viimeinen ilta Santiagossa huipentui vierailuun kaupungin indie-paikassa, jonka nimi oli Blondie. Mikali seuraavana paivana ei olisi tarvinut istua 24 h bussissa, olisin varmasti innostunut paikasta enemmankin, mutta nyt piti lahtea nukkumaan parin oluen jalkeen. Musiikista sen verran, etta ainakin Morriseyta ja Joy Divisionia siella soi.
Matkaa edeltavana yona ilmeni uusi ongelma: Helin maha oli mennyt jostain sekaisin. Onneksi tauti hieman hellitti aamupaivalla ja koska olemme Chilessa pitkan matkan busseissa on aina vessa. Enpa vaan osannut odottaa kummankaan meista saavan mahatautia viela taalla. Hanavesi on Chilessa ollut juotavaa kaikkialla muulla paitsi nyt taalla aavikon keskella ja muutenkin hygienia nayttaa olleen ihan hyvalla tasolla. Joka tapauksessa paatimme kuitenkin pysya suunnitelmassamme ja jatkoimme matkaa. Sen verran helpotimme kuitenkin urakkaa, etta menimme bussiasemmalle taksilla ruuhkaisen metron sijasta. Taksit ovat taalla Chilessakin todella halpoja ja hintaa tulee ehka noin euro kilometrilta. Taksikuski oli mukava vanhempi mies, joka puhui todella selvaa espanjaa.
Bussi oli moderni ja penkit jalleen kerran tilavia ja mika tarkeinta vessa loytyi. Matka alkoi kohti pohjoista Panamericana-moottoritieta pitkin. Tuo tiehan ilmeisesti kulkee aina Alaskasta Tulimaahan saakka. Maasto oli aluksi vuoristoista ja kuivaa. Keltaisia vuorenrinteita varittivat kuivuneet pensaat. Parin tunnin kuluttua oli ensimmainen pysahdys ja tassa vaiheessa Tyyni valtameri oli tullut nykyviin. Pysahdyspaikkamme oli huoltoasema keskella ei mitaan ja ilma oli sakea tuulen nostattamasta polysta.
Matka jatkui ja seurailimme ensin Tyynen valtameren ja Andien valissa olevaa hieman tasaisempaa aluetta ja nousimme sitten korkeamme vuoristoon. Bussissa naytettiin huonoja elokuvia ja mina kuuntelin aluksi musiikkia ja nukuin ajoittain. Illan pimetessa kaivoin esiin pienen Santiagosta ostamani viskipullon ja naukkailin hieman viskia illan alkaessa pimeta ja tahtien syttyessa taivaalle. Ohitimme myos Euroopan Avaruusjarjeston teleskoopin ja mikapa olisikaan parempi paikka teleskoopille kuin autiomaa, jossa on vain harvoin pilvista ja jonka lahella ei ole suuria kaupunkeja.
Aamulla maasto oli muuttunut entistakin kuivemmaksi ja meri oli jaanyt kauas taakse. Noin 24 tunnin matkustamisen jalkeen saavuimme vuorten ymparoimalle vihrealle keitaalle, joka on San Pedro de Atacama, mutta jota taalla kutsutaan vain San Pedroksi. Horisontissa kohoaa lumihuippuisia vuoria ja lisaksi yksi tulivuori. Talot on rakennuttu punaisesta hiekasta ja joka puolella nakyy autiomaata. Boliviaan taalta on vain noin 50 km. Ymparilta loytyy mm. sen nimisia paikkoja kuin Kuolemanlaakso ja Kuulaakso.
Majapaikan loytaminen oli talla kertaa ennatyksellisen vaikeaa. Seka Lonely Planetin, etta Footprintin kartat olivat eri mielta siita, missa majapaikkamme sijaitsee. Melkein kaksi tuntia saimme talsia paahtavassa helteessa ennenkuin loysimme perille. Paikka on kuitenkin siisti ja kohtuuhintainen. Huomenna olisi tarkoitus vuokrata pyorat ja kayda hieman katselemassa ympariston nahtavyyksia. Ylihuomenna menemme ehka jollekin lahistoalueen retkelle ja keskiviikkona aiomme lahtea kolmeksi paivaksi suola-aavikolle jarjestetylle retkelle, joka paatty Uyuniin Boliviaan.
19.2.2009
Santiago de Chile
Paljon on tapahtunut viime kirjoituskerran jalkeen. Toissapaivana uin Tyynessa valtameressa ja eilen tuli vietettya iltaa chilelaisten kanssa viinia maistellen. Kahdessa mielenkiintoisessa museossakin olen ehtinyt vierailla. Flunssakin on jo lahes parantunut. Mutta aloitetaanpa Vina del Marista: kaupunki oli Valparaison taydellinen vastakohta siisteine katuineen ja uusine kerrostaloineen. Ruutuasemakaava teki kaupungissa suunnistamisen helpoksi ja kadut oli ameriikkalaiseen tyyliin numeroitu. Hieman hilpeytta heratti se, etta kaupungista loytyi myos katu nimelta 8,5 Norte. Ilmeisesti numero 8 ja 9 valiin oli myohemmin rakennut viela yksi katu. Muissa kaupungeissa katujen nimet ovat muuten enimmakseen samat. Joka kaupungista loytyy lahes poikkeuksessa mm. Avenida Brazil, Uruguay, Lima, San Martin ja San Jose. Me suunnistimme ensin museoon, jossa oli naytilla kaikenlaista alkuperaisesta Paasiassaarilta tuodusta patsaasta Chilen hyonteisfaunaan ja Brasilian sademetsien noitatohtorien kutistamista kalloista Nasca-kulttuurin keramiikkaan. Kokonaisuudessaan museo oli hyvin mielenkiintoinen ja esilla oli melko paljon esineita Paasiaissaarilta, jotka muuten kuuluvat Chilelle.
Museon jalkeen oli aika testata milta maistuu paikallinen piiras, jossa oli taytteena kokolihan palasia ja kananmunaa seka sipulia. Ruuan jalkeen olikin aika lahtea kohti Playa Acapulcoa eli rantaa. Tyyni valtameri avautuikin eteen vaaleansinisen houkuttelevana. Ranta oli tosin suomalaiseen makuun pahasti ylikansoitettu ja kovat aallot tekivat uimisen sanan perinteisessa merkityksessa mahdottomaksi. Paasin kuitenkin toteuttamaan haaveeni ja kastauduin jo reissun toisessa valtameressa. Vesi oli yllattavankin lamminta. Suomessa merivesi on vain harvoin noinkin lamminta eli kylma Humbolt-merivirta ei ollutkaan niin kylma. Saattoi toki olla, etta en uinut virran kylmimmassa kohtaa...
Viimeista iltaa Valparaisossa paatimme viettaa ravintolassa nimelta Mastodonte. Nimi oli enne ja annoskoko oli jotain aivan uskomatonta. Otimme puoliksi ruuan nimelta chorillada grande ja annos oli aivan uskomaton kasa makkaraa, juusto, sipulia ja ranskalaisia. Lisaksi sekaan oli viela varmuuden vuoksi lisatty kananmunaa ettei kenellekaan vaan jaa nalka. Hyva jos puolet saimme syotya. Kyseessa oli ilmeisesti jokin paikallinen erikoisuus, mutta taytyy sanoa etten ruualle pahemmin lammennyt. Chilelaiset tuntuvat muutenkin syovan aika tuhdisti, silla toinen paikallinen erikoisuus on lomo pobre eli suoraan kaannettyna koyhan miehen pihvi. Tahan sisaltyy vaatimattomasti pihvi, jonka paalla on pari kananmunaa ja juustoa ja sipulia. Kolmas paikallisten suosima ruoka on completo, joka kasittaa hot dogin, jossa on taytteena tietysti nakki, mutta yllatys yllatys ei lainkaan kananmunaa tai juustoa vaan jotain kurkkusalaatin ja avokadomurskan sekoituksen valilta seka tomaattia ja paljon majoneesia. Jos noita paikallisia ruokia soisi joka ilta niin voi olla, etta paluulennolla tekisi tiukkaa mahtua penkkiin.
Chorilladan turvottamina paatimme suunnata viereiseen baariin viela yksille oluille. Paikan seinia koristivat kuvat uppoavista laivoista ja istuimme baaritiskilla maistellen olutta ja kuunnellen kaihoisia chilelaisia lauluja, jotka esitettiin kitaran saestyksella ja jotka olivat paikallisille niin tuttuja, etta keittiohenkilokuntakin lauloi mukana. Kyseessa oli hyvin tunnelmallinen paikka ja vieressa istunut mies poltteli piippua miettiliaan nakoisena, joi kaksi lasillista punaviinia ja kerasi sitten ostoskassinsa lattialta ja lahti ilmeisesti kotiaan kohti.
Seuraavana aamuna suihkusta sattui tulemaan lamminta vetta, mika oli mukava yllatys, silla edellisena paivana tuli vain kylmaa. Aamupalapoydassa ylimielisilta vaikuttaneet ranskattaret soivat puolet meidan aamupalaleivastamme ja kaikki omansa. En ole koskaan saanut kovinkaan hyvaa kuvaa ranskalaisista ja tuo kokemus ei ainakaan sita auttanut. Bussikin lahti vaaralta laiturilta, mutta onneksi sentaan ehdimme siihen. Parin tunnin bussissa istumisen jalkeen olimmekin jo Santiagossa.
Kyseessa on Chilen paakaupunki, jossa on hieman alle 5 miljoonaa asukasta. Kaupunki tuntuu kuitenkin hieman pienemmalta ja taalla on hyva ja selkea metro. Hostellimme (jonka nimi on Happy House) sijaitsee Barrio Brasilin kaupunginosassa, joka on ilmeisesti opiskelijaelaman keskus taalla. Keskustaan on lyhyt matka ja supermarkettikin loytyy ihan vieresta. Sisustuksensa ja siisteytensa puolesta kyseessa on tahan asti paras hostelli, jossa olemme vierailleet. Miinusta kuitenkin siita, etta jostain syysta emme saaneet millaan yhteytta paikkaan puhelimella, vaikka tarkastimme numeron kolmesta eri lahteesta. Lisaksi hostelli on yllattavan rauhallinen. Eilen illakaan ihmisia ei nakynyt aluksi missaan.
Kaupunki on vuorten ymparoima ja myos ihan keskustassa on yksi korkea ja jyrkkareunainen huippu, jolle eilen kiipesimme maisemia katsomaan. Kaupungissa on lisaksi todella hyva ja mielenkiintoinen eri intiaanikulttuureja esitteleva museo, jossa vierailimme tanaan. Mielenkiintoisimpina asioina mainittakoon esilla olleet muumiot, jotka olivat egyptilaisia muumioita 3000 vuotta vanhempia seka se, etta kaikkiin intiaanikulttuureihin nayttaa liittyneen vahvasti hallusinogeenisten aineiden runsas kaytto. Mayat myos pelasivat melko hurjaa pallopelia, jossa ottelut lopuksi haviajat menettivat paansa.
Eilen illalla tapasimme hostellilla kaksi sveitsilaista reissaajaa, joiden kanssa lahdimme katselemaan paikallista yoelamaa, joka naytti keskittyneen Barrio Belavistan alueelle. Terassilla aloimme jutella viereisessa pyodassa istuneiden kolmen chilelaisen kanssa, jotka osottautuivat mukaviksi tyypeiksi, vaikka eivat sanaakaan englantia osanneetkaan. Ihme miten sita onnistuu jopa kertomaan chilelaisille espanjaksi millainen maa Suomi on, vaikka osaakin vain muutaman verbin ja hieman useamman adjektiivin. Yhden chilelaisen suku oli kuulemma kotoisin paasiaissaarilta ja yhden isoisa oli kuulemma ollut mafiapomo Italiassa. Italialaista sukua oleva kertoi myos olevansa todella iloinen siita, etta Chilessa vallitsee nykyaan vapaus. Koska mies oli nyt 33-vuotias, oli han viettanyt elamastaan ensimmaiset 13 vuotta maassa, jossa vallitsi kovaotteinen sotilasdiktatuuri. Mies innostui myos laulamaan meille muutaman chilelaisen laulun, joista suurimpaan osaan huomasin ihmetyksekseni tietavani suomalaisen vastineen.
Illan paatteeksi chilelaiset halusivat valttamatta heittaa meidat hostellille autolla. Jalkeenpain ajatellen ei varmaankaan ollut jarkeva idea, etta 7 ihmista ahtautui pienehkoon henkiloautoon ja ihmetykseksemme rattiin ei mennyt porukan ainoa alkoholiin koskematon henkilo vaan italiaista sukujuurta oleva henkilo, joka oli illan aikana juonut ainakin pari lasia punaviinia. Onneksi matka ei ollut pitka ja paasimme hostellille ilman takaiskuja. Mukavaa ja vieraanvaraista porukkaa nama chilelaiset tuntuvat kuitenkin olevan.
Huomenna aiomme viela kayda katsomassa yhden museon, jossa on esilla Salvador Allenden eli ennen sotilasdiktatuuria vallassa olleen vasemmistojohtajan taidekokoelma, jota sailytettiin piilossa koko sotilasdiktatuurin ajan. Lauantaina lahdemme kohti maapallon kuivinta autiomaata eli San Pedro de Atacamaa. Matkaa sinne on 1600 km ja aikaa menee noin 24 tuntia. Voi olla, etta ihan heti sen jalkeen ei bussissa huvita pahemmin istua.
Museon jalkeen oli aika testata milta maistuu paikallinen piiras, jossa oli taytteena kokolihan palasia ja kananmunaa seka sipulia. Ruuan jalkeen olikin aika lahtea kohti Playa Acapulcoa eli rantaa. Tyyni valtameri avautuikin eteen vaaleansinisen houkuttelevana. Ranta oli tosin suomalaiseen makuun pahasti ylikansoitettu ja kovat aallot tekivat uimisen sanan perinteisessa merkityksessa mahdottomaksi. Paasin kuitenkin toteuttamaan haaveeni ja kastauduin jo reissun toisessa valtameressa. Vesi oli yllattavankin lamminta. Suomessa merivesi on vain harvoin noinkin lamminta eli kylma Humbolt-merivirta ei ollutkaan niin kylma. Saattoi toki olla, etta en uinut virran kylmimmassa kohtaa...
Viimeista iltaa Valparaisossa paatimme viettaa ravintolassa nimelta Mastodonte. Nimi oli enne ja annoskoko oli jotain aivan uskomatonta. Otimme puoliksi ruuan nimelta chorillada grande ja annos oli aivan uskomaton kasa makkaraa, juusto, sipulia ja ranskalaisia. Lisaksi sekaan oli viela varmuuden vuoksi lisatty kananmunaa ettei kenellekaan vaan jaa nalka. Hyva jos puolet saimme syotya. Kyseessa oli ilmeisesti jokin paikallinen erikoisuus, mutta taytyy sanoa etten ruualle pahemmin lammennyt. Chilelaiset tuntuvat muutenkin syovan aika tuhdisti, silla toinen paikallinen erikoisuus on lomo pobre eli suoraan kaannettyna koyhan miehen pihvi. Tahan sisaltyy vaatimattomasti pihvi, jonka paalla on pari kananmunaa ja juustoa ja sipulia. Kolmas paikallisten suosima ruoka on completo, joka kasittaa hot dogin, jossa on taytteena tietysti nakki, mutta yllatys yllatys ei lainkaan kananmunaa tai juustoa vaan jotain kurkkusalaatin ja avokadomurskan sekoituksen valilta seka tomaattia ja paljon majoneesia. Jos noita paikallisia ruokia soisi joka ilta niin voi olla, etta paluulennolla tekisi tiukkaa mahtua penkkiin.
Chorilladan turvottamina paatimme suunnata viereiseen baariin viela yksille oluille. Paikan seinia koristivat kuvat uppoavista laivoista ja istuimme baaritiskilla maistellen olutta ja kuunnellen kaihoisia chilelaisia lauluja, jotka esitettiin kitaran saestyksella ja jotka olivat paikallisille niin tuttuja, etta keittiohenkilokuntakin lauloi mukana. Kyseessa oli hyvin tunnelmallinen paikka ja vieressa istunut mies poltteli piippua miettiliaan nakoisena, joi kaksi lasillista punaviinia ja kerasi sitten ostoskassinsa lattialta ja lahti ilmeisesti kotiaan kohti.
Seuraavana aamuna suihkusta sattui tulemaan lamminta vetta, mika oli mukava yllatys, silla edellisena paivana tuli vain kylmaa. Aamupalapoydassa ylimielisilta vaikuttaneet ranskattaret soivat puolet meidan aamupalaleivastamme ja kaikki omansa. En ole koskaan saanut kovinkaan hyvaa kuvaa ranskalaisista ja tuo kokemus ei ainakaan sita auttanut. Bussikin lahti vaaralta laiturilta, mutta onneksi sentaan ehdimme siihen. Parin tunnin bussissa istumisen jalkeen olimmekin jo Santiagossa.
Kyseessa on Chilen paakaupunki, jossa on hieman alle 5 miljoonaa asukasta. Kaupunki tuntuu kuitenkin hieman pienemmalta ja taalla on hyva ja selkea metro. Hostellimme (jonka nimi on Happy House) sijaitsee Barrio Brasilin kaupunginosassa, joka on ilmeisesti opiskelijaelaman keskus taalla. Keskustaan on lyhyt matka ja supermarkettikin loytyy ihan vieresta. Sisustuksensa ja siisteytensa puolesta kyseessa on tahan asti paras hostelli, jossa olemme vierailleet. Miinusta kuitenkin siita, etta jostain syysta emme saaneet millaan yhteytta paikkaan puhelimella, vaikka tarkastimme numeron kolmesta eri lahteesta. Lisaksi hostelli on yllattavan rauhallinen. Eilen illakaan ihmisia ei nakynyt aluksi missaan.
Kaupunki on vuorten ymparoima ja myos ihan keskustassa on yksi korkea ja jyrkkareunainen huippu, jolle eilen kiipesimme maisemia katsomaan. Kaupungissa on lisaksi todella hyva ja mielenkiintoinen eri intiaanikulttuureja esitteleva museo, jossa vierailimme tanaan. Mielenkiintoisimpina asioina mainittakoon esilla olleet muumiot, jotka olivat egyptilaisia muumioita 3000 vuotta vanhempia seka se, etta kaikkiin intiaanikulttuureihin nayttaa liittyneen vahvasti hallusinogeenisten aineiden runsas kaytto. Mayat myos pelasivat melko hurjaa pallopelia, jossa ottelut lopuksi haviajat menettivat paansa.
Eilen illalla tapasimme hostellilla kaksi sveitsilaista reissaajaa, joiden kanssa lahdimme katselemaan paikallista yoelamaa, joka naytti keskittyneen Barrio Belavistan alueelle. Terassilla aloimme jutella viereisessa pyodassa istuneiden kolmen chilelaisen kanssa, jotka osottautuivat mukaviksi tyypeiksi, vaikka eivat sanaakaan englantia osanneetkaan. Ihme miten sita onnistuu jopa kertomaan chilelaisille espanjaksi millainen maa Suomi on, vaikka osaakin vain muutaman verbin ja hieman useamman adjektiivin. Yhden chilelaisen suku oli kuulemma kotoisin paasiaissaarilta ja yhden isoisa oli kuulemma ollut mafiapomo Italiassa. Italialaista sukua oleva kertoi myos olevansa todella iloinen siita, etta Chilessa vallitsee nykyaan vapaus. Koska mies oli nyt 33-vuotias, oli han viettanyt elamastaan ensimmaiset 13 vuotta maassa, jossa vallitsi kovaotteinen sotilasdiktatuuri. Mies innostui myos laulamaan meille muutaman chilelaisen laulun, joista suurimpaan osaan huomasin ihmetyksekseni tietavani suomalaisen vastineen.
Illan paatteeksi chilelaiset halusivat valttamatta heittaa meidat hostellille autolla. Jalkeenpain ajatellen ei varmaankaan ollut jarkeva idea, etta 7 ihmista ahtautui pienehkoon henkiloautoon ja ihmetykseksemme rattiin ei mennyt porukan ainoa alkoholiin koskematon henkilo vaan italiaista sukujuurta oleva henkilo, joka oli illan aikana juonut ainakin pari lasia punaviinia. Onneksi matka ei ollut pitka ja paasimme hostellille ilman takaiskuja. Mukavaa ja vieraanvaraista porukkaa nama chilelaiset tuntuvat kuitenkin olevan.
Huomenna aiomme viela kayda katsomassa yhden museon, jossa on esilla Salvador Allenden eli ennen sotilasdiktatuuria vallassa olleen vasemmistojohtajan taidekokoelma, jota sailytettiin piilossa koko sotilasdiktatuurin ajan. Lauantaina lahdemme kohti maapallon kuivinta autiomaata eli San Pedro de Atacamaa. Matkaa sinne on 1600 km ja aikaa menee noin 24 tuntia. Voi olla, etta ihan heti sen jalkeen ei bussissa huvita pahemmin istua.
17.2.2009
Valparaiso, Chile
Niinhan siina kavi, etta flunssa iski kunnolla paalle. Eilen aamulla ja toissaapaivana vointi oli normaalia selvasti huononpi ja yskitti kovasti. Onneksi eilen illalla tunsin taudin hellittavan, silla aloin ensimmaista kertaa miettia milta chilelainen olut mahtaa maistua. Tanaan olenkin ollut jo lahes normaalissa kunnossa.
Andien ylitys oli todella mahtava kokemus ja kavimme noin 2,5 km korkeudessa. Vuoret olivat todella jyrkkia ja niiden huipuilla oli viela lunta. Valilla vuorilta ryoppysi alas jokia ja tie mutkitteli ajoittain serpentiinin lailla rinteita alas. Pudotusta oli paikoitellen useampi sata metria ja onneksi kuski ajoi todella rauhallisesti. Argentiinan ja Chilen raja ylitettiin melko lailla vuoriston korkeimmalla kohdalla ja rajanylitys oli todella aikaavieva toimitus. Ensin jonotettiin tiskille, josta sai passiin lahtoleiman Argentiinasta. Sitten sama odotus Chileen saapumista varten. Lisaksi saimme jonkinlaiset paperilaput, jotka taytyy pitaa tallessa tai maasta poistuessa tulee hankaluuksia. Jonotus ei kuitenkaan viela tahan loppunut, vaan taman jalkeen bussi ajettiin tulliviranomaisten tarkistuspisteeseen. Rinkat lapivalaistiin ja taman jalkeen piti tayttaa lappu, jossa kysyttiin mm. sita onko rajan yli tarkoitus kuljettaa suuria rahasummia tai tuoreita vihanneksia, lihaa tai maitotuotteita. Lopuksi kasimatkatavaratkin lapivalaistiin. Chileen ei saa vieda mitaan (ainakaan tuoretta) ruokaa Argentiinasta ja loppumatka bussissa menikin nalassa. Matkan ainakana oli tosin ruokatarjoilu, mutta yksi paahtoleipa ei vienyt nalkaa koko paivaksi.
Lopulta noin 9 tunnin bussimatkan jalkeen (matkan piti kestaa 7 h) eteemme avautui Tyyni valtameri ja Valparaiso sen rannalla. Valparaiso tai tuttavallisemmin Valpo koostuu useasta kymmenesta "cerrosta" eli vuoren rinteeseen rakennetusta asuinalueesta seka pienesta keskustasta, joka kasittaa pari rannansuuntaisesti kulkevaa katua. Valparaiso koki suuruuden paivansa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun valissa. Talloin se oli tarkea valisatama Kap Hornin kiertaneille purjelaivoille ja lisaksi chilelaista vehnaa Kaliforniaan kultakuumeen aikoihin kuljettaneet alukset pysahtyivat taalla. Rappio alkoi kun hyorylaivat yleistyivat ja alkoivat pysahtya Conceptionissa tankkaamassa lisaa hiilta. Lisaksi maanjaristys 1906 ja Panavan kanavan avaaminen 1914 johtivat siihen, etta liikenne tyrehtyi ja kaupunki rappeutui.
Nykyisin Valparaiso yrittaa kuitenkin palauttaa mennytta loistoaan ja kaupunki toimii nykyaan Chilen kulttuuripaakaupunkina. Rakennukset ovat kuitenkin edelleen melko ransistyneita etenkin aivan keskustan ulkopuolella ja kaupungin vanhin aukio toimii nykyisin juoppojen nukkumispaikkana. Juoppojen lisaksi kaupunkikuvaan kuuluvat opiskelijat ja boheemit, seka merimiehet. Valparaisossa on edelleenkin aktiivinen satama ja myos Chilen laivasto nayttaa pitavan kaupunkia tukikohtanaan. Kaupunki on suureksi osaksi rakennettu vuorenrinteeseen ja naita cerroja yhdistavat kapeat ja jyrkat kadut seka eraanlaiset liukuportaat. Korkeammalla sijaitsevista cerroista olisi parhaat nakymat kaupunkiin, mutta ne ovat myos koyhinta aluetta ja eivat ilmeisesti ole taysin turvallista aluetta edes paivasaikaan. Myos sataman alueella tapahtuu paivasaikaan ainakin taskuvarkauksia ja lahes jokainen vastaantulija kehotti meitakin pitamaan hyvaa huolta laukuistamme.
Cerro Conception tuntuu olevan taman kaupungin reppureissaajien keskus. Kun katselee ymparilleen ei ole vaikea ymmartaa miksi. Joka puolella on hienoja kirkkailla vareilla maalattuja taloja ja lisaksi paikasta on hienot nakoalat seka Tyynelle valtamerelle, etta ymparilla ja korkeammalla sijaitseviin asuinalueisiin. Meidan majapaikkamme sijaitsee bussiasemman lahella vain hieman merenpinnan tason ylapuolella ja kyseessa on pieni parin vanhan naisen pitama B&B paikka. Omistajat eivat puhu sanaakaan englantia, mutta toistaiseksi olemme parjanneet espanjalla. Pyykitkin saimme pesetettya.
Tanaan olisi tarkoitus lahtea kaymaan viereisessa Viña del Marin kaupungissa, jossa pitaisi olla hiekkarantoja seka museo, jossa on paasiaisaarilta tuotu patsas. Pitanee valehdella, etta olemme Ruotsista jos museossa kysytaan kansalaisuutta. Muuten meita tuskin paasetaan patsaan lahelle. Yritan myos uskaltautua uimaan Tyynessa valtameressa kylmista merivirroista piitaamatta. Niin ja milta se chilelainen olut sitten maistui: paremmalta kuin argentiinalainen. En osaa viela yhden maistamisen perusteella sanoa onko kyseessa kuitenkaan parempi tuote kuin uruguaylainen olut. Myos Chilen kansallisjuoma on muuten Pisco Sour, jota sain maistella jo vuosia sitten, kun A-P toi sita Perusta. Ainakin Chilessa juoma maistui aivan samalta kuin se, mita silloin joskus opiskeluaikoina possutalossa kasin vaahdoksi vatkamisimme.
Huomenna olisi tarkoitus lahtea kohti maan paakaupunkia Santiagoa. Talla kertaa matkan pitaisi kestaa ainoastaan 2 tuntia.
Andien ylitys oli todella mahtava kokemus ja kavimme noin 2,5 km korkeudessa. Vuoret olivat todella jyrkkia ja niiden huipuilla oli viela lunta. Valilla vuorilta ryoppysi alas jokia ja tie mutkitteli ajoittain serpentiinin lailla rinteita alas. Pudotusta oli paikoitellen useampi sata metria ja onneksi kuski ajoi todella rauhallisesti. Argentiinan ja Chilen raja ylitettiin melko lailla vuoriston korkeimmalla kohdalla ja rajanylitys oli todella aikaavieva toimitus. Ensin jonotettiin tiskille, josta sai passiin lahtoleiman Argentiinasta. Sitten sama odotus Chileen saapumista varten. Lisaksi saimme jonkinlaiset paperilaput, jotka taytyy pitaa tallessa tai maasta poistuessa tulee hankaluuksia. Jonotus ei kuitenkaan viela tahan loppunut, vaan taman jalkeen bussi ajettiin tulliviranomaisten tarkistuspisteeseen. Rinkat lapivalaistiin ja taman jalkeen piti tayttaa lappu, jossa kysyttiin mm. sita onko rajan yli tarkoitus kuljettaa suuria rahasummia tai tuoreita vihanneksia, lihaa tai maitotuotteita. Lopuksi kasimatkatavaratkin lapivalaistiin. Chileen ei saa vieda mitaan (ainakaan tuoretta) ruokaa Argentiinasta ja loppumatka bussissa menikin nalassa. Matkan ainakana oli tosin ruokatarjoilu, mutta yksi paahtoleipa ei vienyt nalkaa koko paivaksi.
Lopulta noin 9 tunnin bussimatkan jalkeen (matkan piti kestaa 7 h) eteemme avautui Tyyni valtameri ja Valparaiso sen rannalla. Valparaiso tai tuttavallisemmin Valpo koostuu useasta kymmenesta "cerrosta" eli vuoren rinteeseen rakennetusta asuinalueesta seka pienesta keskustasta, joka kasittaa pari rannansuuntaisesti kulkevaa katua. Valparaiso koki suuruuden paivansa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun valissa. Talloin se oli tarkea valisatama Kap Hornin kiertaneille purjelaivoille ja lisaksi chilelaista vehnaa Kaliforniaan kultakuumeen aikoihin kuljettaneet alukset pysahtyivat taalla. Rappio alkoi kun hyorylaivat yleistyivat ja alkoivat pysahtya Conceptionissa tankkaamassa lisaa hiilta. Lisaksi maanjaristys 1906 ja Panavan kanavan avaaminen 1914 johtivat siihen, etta liikenne tyrehtyi ja kaupunki rappeutui.
Nykyisin Valparaiso yrittaa kuitenkin palauttaa mennytta loistoaan ja kaupunki toimii nykyaan Chilen kulttuuripaakaupunkina. Rakennukset ovat kuitenkin edelleen melko ransistyneita etenkin aivan keskustan ulkopuolella ja kaupungin vanhin aukio toimii nykyisin juoppojen nukkumispaikkana. Juoppojen lisaksi kaupunkikuvaan kuuluvat opiskelijat ja boheemit, seka merimiehet. Valparaisossa on edelleenkin aktiivinen satama ja myos Chilen laivasto nayttaa pitavan kaupunkia tukikohtanaan. Kaupunki on suureksi osaksi rakennettu vuorenrinteeseen ja naita cerroja yhdistavat kapeat ja jyrkat kadut seka eraanlaiset liukuportaat. Korkeammalla sijaitsevista cerroista olisi parhaat nakymat kaupunkiin, mutta ne ovat myos koyhinta aluetta ja eivat ilmeisesti ole taysin turvallista aluetta edes paivasaikaan. Myos sataman alueella tapahtuu paivasaikaan ainakin taskuvarkauksia ja lahes jokainen vastaantulija kehotti meitakin pitamaan hyvaa huolta laukuistamme.
Cerro Conception tuntuu olevan taman kaupungin reppureissaajien keskus. Kun katselee ymparilleen ei ole vaikea ymmartaa miksi. Joka puolella on hienoja kirkkailla vareilla maalattuja taloja ja lisaksi paikasta on hienot nakoalat seka Tyynelle valtamerelle, etta ymparilla ja korkeammalla sijaitseviin asuinalueisiin. Meidan majapaikkamme sijaitsee bussiasemman lahella vain hieman merenpinnan tason ylapuolella ja kyseessa on pieni parin vanhan naisen pitama B&B paikka. Omistajat eivat puhu sanaakaan englantia, mutta toistaiseksi olemme parjanneet espanjalla. Pyykitkin saimme pesetettya.
Tanaan olisi tarkoitus lahtea kaymaan viereisessa Viña del Marin kaupungissa, jossa pitaisi olla hiekkarantoja seka museo, jossa on paasiaisaarilta tuotu patsas. Pitanee valehdella, etta olemme Ruotsista jos museossa kysytaan kansalaisuutta. Muuten meita tuskin paasetaan patsaan lahelle. Yritan myos uskaltautua uimaan Tyynessa valtameressa kylmista merivirroista piitaamatta. Niin ja milta se chilelainen olut sitten maistui: paremmalta kuin argentiinalainen. En osaa viela yhden maistamisen perusteella sanoa onko kyseessa kuitenkaan parempi tuote kuin uruguaylainen olut. Myos Chilen kansallisjuoma on muuten Pisco Sour, jota sain maistella jo vuosia sitten, kun A-P toi sita Perusta. Ainakin Chilessa juoma maistui aivan samalta kuin se, mita silloin joskus opiskeluaikoina possutalossa kasin vaahdoksi vatkamisimme.
Huomenna olisi tarkoitus lahtea kohti maan paakaupunkia Santiagoa. Talla kertaa matkan pitaisi kestaa ainoastaan 2 tuntia.
14.2.2009
Viinin valtakunta osa 2
Nyt on tullut vierailtua useammallakin argentiinalaisella viinitilalla. Viiniretkemme starttasi kymmenlta aamulla ja ajoimme pikkubussilla noin 15 km matkan paikkaan nimelta Maipu, jossa sijaitsee useampikin viinitila. Saimme aivan surkeat pyorat, joissa vaihteet toimivat miten sattuu ja penkin saatovara oli vahintaankin puutteellinen. Vanteetkin olivat sopivasti vahan vinossa. Sitten vaan kartta kateen ja kiertelemaan ympariston viinitiloja.
Ensimmainen etappi oli viinimuseo, jossa selvisi miten viinia valmistettiin 1500-luvulla, 1800-luvulla ja nykypaivana. Maistiaisiakin toki saatiin. Seuraavana oli vuorossa jonkinlainen likoori ja suklaatila, jossa olisi valmistettu myos absinttia. Tata jaloa juomaa en kuitenkaan uskaltanut viela ennen puoltapaivaa alkaa maistelemaan. Seuraavana oli vuorossa useamman kilometrin paassa sijaitseva moderni viinitila, jossa viinit kypsytettiin ilmeisesti lasilla vuorailluissa betoniastioissa (mikali ymmarsin oikein). Taman jalkeen matka jatkui paahtavassa helteessa viela perinteisemmalla 1800-luvulla perustetulle viinitilalle, jossa viini edelleen kypsytettiin tammitynnyreissa. Ilmeisesti jokaista tynnyria kaytetaan vain 3 kertaa ja sen jalkeen tynnyreille keksitaan muuta kayttoa. Opas kehuskeli paikan viinien olevan niin hyvia, etta eraskin viini oli voittanut jo 2 paapalkioa viinikilpailuissa, vaikka ei ollut viela edes kunnolla valmista. Hieman alkoi ihmetyttaa miksi kukaan osallistuisi viinikilpailuun keskeneraisella viinilla, mutta enpa toisaalta voi vaittaa olevani mikaan viiniasiantuntija.
Perinnetilan jalkeen kuumuus ja aurinko olivat vieneet mehut siina maarin, etta paatimme palata takaisin lahtopisteeseen. Takaisin Mendozaan kyyti piti jarjestaa itse ja paatimme ottaa bussin, joka maksoi yli 15 kertaa vahemman kuin retken jarjestaneen firman kyyti olisi maksanut. Ongelma vaan oli, etta bussi piti maksaa kolikoilla (Bussikuski ei myy lippuja vaan busseissa on kolikkoautomaatti seka toinen automaatti, johon voi maksaa ns. magneettikortilla. Magneettikortteja ei Maipusta saanut). Argentiinassa kolikot ovat todella harvinaisia, silla suurin kolikko on arvoltaan vain noin 20 senttia. Hinnat on yleensa pyoristetty niin, etta vain setelirahaa on kaytossa (pienin seteli on 2 peson oli noin 50 sentin seteli). Harhailimme ympari kylaa ja yritimme parhaamme mukaan ostaa limsaa ja mehujaata niin, etta vaihtorahaa oli pakko antaa takaisin mahdollisimman paljon kolikoina. Masentavinta oli se, etta jos paikassa ei ollut riittavasti kolikoita loput vaihtorahat sai takaisin karkkeina. Kolmannen kioskin jalkeen kolikoita oli tarpeeksi kahteen bussimatkaan ja paasimme vihdoin takaisin Mendozaan.
Keskiviikkona kavin tutustumassa paikalliseen yokerhoon saksalaisen reissaajan kanssa. Yokerho muistutti jossain maarin Kuuban vastaavia ja myos Cuba Libren koostumus oli hyvinkin samantapainen kuin Kuubassa: kokista oli vain variksi ja loput rommia. Muistan jutelleeni yokerhossa paljonkin ihmisten kanssa ja saksalainenkin kertoi seuraavana paivana minun olleen jatkuvasti juttelemassa jonkun kanssa. Mielenkiintoiseksi asian tekee vain se, etta jo hostellilta lahtiessani oli englannistani ollut kuulemma hieman vaikeaa saada selvaa ja espanjaa en osaa niin paljoa, etta voisin kovinkaan monimutkaisia keskusteluja kayda. Jotain kielta olen kuitenkin ilmeisesti puhunut ja mukava ilta tuli vietettya, vaikka loppuillan muistikuvat hieman hamaran peitossa ovatkin. Sen kuitenkin muistan, etta onnistuin lopulta loytaa saksalaisen ystavani ja hostellilla emme meinanneet saada ovea millaan auki. Ilmeisesti meilla oli tarkoitus viela juoda yhdet oluet illan paatteeksi, mutta olin havinnyt nukkumaan ja nukuinkin sitten seuraavaan iltapaivaan saakka.
Huomenna olisi tarkoitus lahtea sitten Chilea kohti Andien yli. Paatimme muuttaa suunnitelmiamme sen verran, etta menemme ensin Valparaisoon ainakin kolmeksi yoksi. Valparaison lahella pitaisi olla myos rantoja ja paasen ehka uimaan Tyynessa valtameressa, mikali flunssani vaan hieman hellittaa. Kuumetta ei onneksi ole, mutta yskaa on jonkin verran. Saapa nahda kohtaammeko saksalaisen (jonka nimea en nyt enaa muista. En ikina muista kenenkaan nimia) uudelleen. Hauska tyyppi ja lisaksi osasi grillata todella hyvaa lihaa. Saapa vaan nahda miten aiomme miehen loytaa, koska rahan saastamiseksi ystavamme suunnitteli telttailevansa jossakin ilmaiseksi.
Ensimmainen etappi oli viinimuseo, jossa selvisi miten viinia valmistettiin 1500-luvulla, 1800-luvulla ja nykypaivana. Maistiaisiakin toki saatiin. Seuraavana oli vuorossa jonkinlainen likoori ja suklaatila, jossa olisi valmistettu myos absinttia. Tata jaloa juomaa en kuitenkaan uskaltanut viela ennen puoltapaivaa alkaa maistelemaan. Seuraavana oli vuorossa useamman kilometrin paassa sijaitseva moderni viinitila, jossa viinit kypsytettiin ilmeisesti lasilla vuorailluissa betoniastioissa (mikali ymmarsin oikein). Taman jalkeen matka jatkui paahtavassa helteessa viela perinteisemmalla 1800-luvulla perustetulle viinitilalle, jossa viini edelleen kypsytettiin tammitynnyreissa. Ilmeisesti jokaista tynnyria kaytetaan vain 3 kertaa ja sen jalkeen tynnyreille keksitaan muuta kayttoa. Opas kehuskeli paikan viinien olevan niin hyvia, etta eraskin viini oli voittanut jo 2 paapalkioa viinikilpailuissa, vaikka ei ollut viela edes kunnolla valmista. Hieman alkoi ihmetyttaa miksi kukaan osallistuisi viinikilpailuun keskeneraisella viinilla, mutta enpa toisaalta voi vaittaa olevani mikaan viiniasiantuntija.
Perinnetilan jalkeen kuumuus ja aurinko olivat vieneet mehut siina maarin, etta paatimme palata takaisin lahtopisteeseen. Takaisin Mendozaan kyyti piti jarjestaa itse ja paatimme ottaa bussin, joka maksoi yli 15 kertaa vahemman kuin retken jarjestaneen firman kyyti olisi maksanut. Ongelma vaan oli, etta bussi piti maksaa kolikoilla (Bussikuski ei myy lippuja vaan busseissa on kolikkoautomaatti seka toinen automaatti, johon voi maksaa ns. magneettikortilla. Magneettikortteja ei Maipusta saanut). Argentiinassa kolikot ovat todella harvinaisia, silla suurin kolikko on arvoltaan vain noin 20 senttia. Hinnat on yleensa pyoristetty niin, etta vain setelirahaa on kaytossa (pienin seteli on 2 peson oli noin 50 sentin seteli). Harhailimme ympari kylaa ja yritimme parhaamme mukaan ostaa limsaa ja mehujaata niin, etta vaihtorahaa oli pakko antaa takaisin mahdollisimman paljon kolikoina. Masentavinta oli se, etta jos paikassa ei ollut riittavasti kolikoita loput vaihtorahat sai takaisin karkkeina. Kolmannen kioskin jalkeen kolikoita oli tarpeeksi kahteen bussimatkaan ja paasimme vihdoin takaisin Mendozaan.
Keskiviikkona kavin tutustumassa paikalliseen yokerhoon saksalaisen reissaajan kanssa. Yokerho muistutti jossain maarin Kuuban vastaavia ja myos Cuba Libren koostumus oli hyvinkin samantapainen kuin Kuubassa: kokista oli vain variksi ja loput rommia. Muistan jutelleeni yokerhossa paljonkin ihmisten kanssa ja saksalainenkin kertoi seuraavana paivana minun olleen jatkuvasti juttelemassa jonkun kanssa. Mielenkiintoiseksi asian tekee vain se, etta jo hostellilta lahtiessani oli englannistani ollut kuulemma hieman vaikeaa saada selvaa ja espanjaa en osaa niin paljoa, etta voisin kovinkaan monimutkaisia keskusteluja kayda. Jotain kielta olen kuitenkin ilmeisesti puhunut ja mukava ilta tuli vietettya, vaikka loppuillan muistikuvat hieman hamaran peitossa ovatkin. Sen kuitenkin muistan, etta onnistuin lopulta loytaa saksalaisen ystavani ja hostellilla emme meinanneet saada ovea millaan auki. Ilmeisesti meilla oli tarkoitus viela juoda yhdet oluet illan paatteeksi, mutta olin havinnyt nukkumaan ja nukuinkin sitten seuraavaan iltapaivaan saakka.
Huomenna olisi tarkoitus lahtea sitten Chilea kohti Andien yli. Paatimme muuttaa suunnitelmiamme sen verran, etta menemme ensin Valparaisoon ainakin kolmeksi yoksi. Valparaison lahella pitaisi olla myos rantoja ja paasen ehka uimaan Tyynessa valtameressa, mikali flunssani vaan hieman hellittaa. Kuumetta ei onneksi ole, mutta yskaa on jonkin verran. Saapa nahda kohtaammeko saksalaisen (jonka nimea en nyt enaa muista. En ikina muista kenenkaan nimia) uudelleen. Hauska tyyppi ja lisaksi osasi grillata todella hyvaa lihaa. Saapa vaan nahda miten aiomme miehen loytaa, koska rahan saastamiseksi ystavamme suunnitteli telttailevansa jossakin ilmaiseksi.
11.2.2009
Viinin valtakunta osa 1 eli elamaa Mendozassa
Eilen bussissa istuessa tulin ajatelleeksi, etta onneksi maailmassa on sentaan yksi asia, joka toimii samalla tavalla joka puolella maailmaa: liikennevalot. Kaikkeen muuhun ihmiset tuntuvat olevan eri puolilla maailmaa kehitelleet eri jarjestelmat. Eri maissa ajatetaan eri puolilla teita, kaytetaan eri valuuttaa, kielta ja syodaan paivallista aivan eri aikaan. Lisaksi kaytossa on myos erilaisia kirjainmerkkeja, ajanlaskutapoja ja sahkojannitteita. Liikennevalot ovat periaatteessa joka puolella kuitenkin samanlaiset: kolme valoa, joista ylin on punainen, keskimmainen oranssi ja alin vihrea. Vai onko? Vaihteleeko valojen jarjestyskin eri paikoissa? En tieda.
Mendoza sijaitsee Andien juurella Argentiinan puolella. 1800-luvulla maanjaristys tuhosi koko kaupungin ja uutta kaupunkia rakennettaessa pidettiin viisaana rakentaa kadut niin leveiksi, ettei tuli paase niiden yli leviamaan. Samalla kaupunkiin tehtiin paljon aukeita alueita evakuointipisteiksi ja taloista rakennettiin matalia. Maanjaristyksilta suojautumisen lisaksi tasta oli se etu, etta kaupunki nayttaa hyvin miellyttavalta ja leveilla jalkakaytavilla on mukava kavella. Arkkitehtuuri sopii myos miellyttavien talojen rakentamiseen ja meidankin hostellimme on vain kaksikerroksinen rakennus, jossa on iso olohuone ja takapiha, josta loytyy myos uima-allas. Kaikista hostelleista, joissa olen ollut tama muistuttaa ehka eniten palatsia. Meilla on nyt nelja paivaa aikaa nauttia ylellisesta elamasta ennen siirtymista Chilen kurjuuteen (Chile taisi viimeksi olla 37. kehittynein maa maailmassa, joten oikeasti mistaan kurjuudesta voinee tuskin puhua).
Bussit Argentiinassa ovat todella luksusta ja eilisessa bussissa oli todella runsas iltapalatarjoilu, joka sisalsi mm. paneroitua pihvia, muusia ja monenlaista leipaa. Harmi vaan, etta ruoka ei ollut erityisen maistuvaa ja pihvin leikkaaminen kertakayttoveitsella oli lahes mahdotonta. Taman lisaksi bussissa suoritettiin bingo-arvonta ja saimme siina samalla hyvaa espanjankielen harjoitusta numeroiden osalta. Kun Suomessa bingosta voittaa kahvipaketin, taalla palkintona oli tietysti viinipullo.
Hammentavaa tassa kaupungissa on se, etta kellot taalla nayttavat tuntia vahemman kuin Rosariossa. Missaan matkaoppaassa ei kuitenkaan mainita mitaan siita, etta Argentiinassa olisi useampia aikavyohykkeita. Pakko se on kuitenkin uskoa. Aamun vietimme suureen yli 400 ha:n puistoon (tai osaan siita) tutustumalla. Puisto naytti olevan lenkkeilijoiden ja pyorailijoiden suosiossa ja naimmepa yhden kulkukoirankin selvasti olevan lenkilla.
Suomalaisia tuntuu olevan joka paikassa, silla tassakin hostellissa on kaksi muuta suomalaista. Saattaa ehka tosin johtua siita, etta Mendoza on kuuluisa viineistaan ja suomalaisethan eivat tunnetusti sylje lasiin. Viela loppuun havainto Argentiinasta: vaikka kaikki vierailemamme kaupungit ovatkin tahan mennessa taysin turvallisilta vaikuttaneet, kayttavat poliisit taallakin jatkuvasti luotiliiveja. Joku syy siihen varmaan taytyy olla...
Mendoza sijaitsee Andien juurella Argentiinan puolella. 1800-luvulla maanjaristys tuhosi koko kaupungin ja uutta kaupunkia rakennettaessa pidettiin viisaana rakentaa kadut niin leveiksi, ettei tuli paase niiden yli leviamaan. Samalla kaupunkiin tehtiin paljon aukeita alueita evakuointipisteiksi ja taloista rakennettiin matalia. Maanjaristyksilta suojautumisen lisaksi tasta oli se etu, etta kaupunki nayttaa hyvin miellyttavalta ja leveilla jalkakaytavilla on mukava kavella. Arkkitehtuuri sopii myos miellyttavien talojen rakentamiseen ja meidankin hostellimme on vain kaksikerroksinen rakennus, jossa on iso olohuone ja takapiha, josta loytyy myos uima-allas. Kaikista hostelleista, joissa olen ollut tama muistuttaa ehka eniten palatsia. Meilla on nyt nelja paivaa aikaa nauttia ylellisesta elamasta ennen siirtymista Chilen kurjuuteen (Chile taisi viimeksi olla 37. kehittynein maa maailmassa, joten oikeasti mistaan kurjuudesta voinee tuskin puhua).
Bussit Argentiinassa ovat todella luksusta ja eilisessa bussissa oli todella runsas iltapalatarjoilu, joka sisalsi mm. paneroitua pihvia, muusia ja monenlaista leipaa. Harmi vaan, etta ruoka ei ollut erityisen maistuvaa ja pihvin leikkaaminen kertakayttoveitsella oli lahes mahdotonta. Taman lisaksi bussissa suoritettiin bingo-arvonta ja saimme siina samalla hyvaa espanjankielen harjoitusta numeroiden osalta. Kun Suomessa bingosta voittaa kahvipaketin, taalla palkintona oli tietysti viinipullo.
Hammentavaa tassa kaupungissa on se, etta kellot taalla nayttavat tuntia vahemman kuin Rosariossa. Missaan matkaoppaassa ei kuitenkaan mainita mitaan siita, etta Argentiinassa olisi useampia aikavyohykkeita. Pakko se on kuitenkin uskoa. Aamun vietimme suureen yli 400 ha:n puistoon (tai osaan siita) tutustumalla. Puisto naytti olevan lenkkeilijoiden ja pyorailijoiden suosiossa ja naimmepa yhden kulkukoirankin selvasti olevan lenkilla.
Suomalaisia tuntuu olevan joka paikassa, silla tassakin hostellissa on kaksi muuta suomalaista. Saattaa ehka tosin johtua siita, etta Mendoza on kuuluisa viineistaan ja suomalaisethan eivat tunnetusti sylje lasiin. Viela loppuun havainto Argentiinasta: vaikka kaikki vierailemamme kaupungit ovatkin tahan mennessa taysin turvallisilta vaikuttaneet, kayttavat poliisit taallakin jatkuvasti luotiliiveja. Joku syy siihen varmaan taytyy olla...
10.2.2009
Rosario, Argentiina
Bussimatka meni mukavasti. Bussi oli moderni, penkeissa riittavasti tilaa, selkanojan sai mukavasti alas ja matkan aikana oli jopa viski- ja ruokatarjoilu. Aika luksusta. Perilla Rosariossa tosin oltiin noin 2 tuntia myohemmin kuin piti ja saavuimme kaupunkiin noin puoli viidelta aamulla. Otimme taksin hostellille, josta meille oli huone varattuna. Hostellin henkilokunta on todella mukavaa ja avuliasta ja check ininkin saimme tehda vasta aamulla. Lisaksi saimme viela kahvia ja "puolikuita" (medialunas espanjaksi, croisanteiksi niita meilla pain kutsutaan) vaikka myohastyimmekin aamupalalta.
Rosario on ilmeisesti kuin Buenos Aires pienemmassa koossa. Rakennukset ovat tosin huonommassa kunnossa kuin BA:n keskustassa ja muutenkin kaikki kylteista ja autoista lahtien nayttaa kuluneemmalta. Kaupunki on kuitenkin sen verran pieni, etta taalla voi liikkua kavelleen ja hyvia baareja ja ravintoloita tuntuu taaltakin loytyvan. Kaupunki sijaitsee maitokahvinvarisen joen rannalla (jonka nimea en nyt muista, mutta joka on sama, joka laskee mereen Buenos Airesin tienoilla). Joen rannalla on myos valtava muistomerkki, joka on pystytetty itsenaistymisen muistoksi. Kavimme myos katsomassa Che Guevaran synnyintaloa, joka ei poikennut muista kadun varren taloista kuin siina, etta sen edessa oli pieni kyltti, jossa asiasta mainittiin.
Eilinen oli todella kuuma paiva ja lampoa taisi olla noin +34 C. Vaikka sisamaassa ollaankin niin taaltakin loytyi ranta. Otimme lautan saarelle, joka sijaitsee keskella jokea. Vaikka ruskea vesi ei juuri uimaan houkutellutkaan oli helle niin pakahduttava, etta vedessa oli pakko kavaista. Rannalta bongasimme myos jo Montevideossa nakemamme pariskunnan, jonka naispuolinen jasen oli suomalainen ja miespuolinen australialainen. Kavimme illalla pariskunnan kanssa parilla oluella ja syomassa mitapa muutakaan kuin pihvia. Pihvikiintioni alkaa totisesti olla jo taynna. Australialainen oli ilmiomainen tutustumaan uusiin ihmisiin ja ravintolastakin saimme ystaviksemme kolme keski-ikaista argentiinalaista miesta. Yksi antoi minulle kayntikorttinsakin ja nyt minulla on tassa maassa seka tuttu hammaslaakari, etta lakimies. Argentiinalaiset eivat myoskaan nayttaneet pahemmin smalltalkkia harrastavan vaan keskustelussa mentiin suoraan asiaan ja maan hallitus sai kuulla kunniansa.
Kavimme eilen myos hakemassa bussiliput Mendozaan. Aivan halpa matkasta ei tullut, silla saimme maksaa lipuista 170 argentiinan pesoa eli melkein 40 euroa/hlo. Takaisin bussiasemalta tulimme bussilla ja valitsimme tietysti hitaimman vaihtoehdon, joka kierteli lapi kaikki lahiot ennenkuin paasimme keskustaan. Hieman alkoi jo mietityttamaan, etta miten ihmeessa taalta paastaan pois jos paatepysakki sijaitsee jossain keskella ei mitaan.
Viela loppuun australaisen kertomus siita, miten taalla voi tulla huijatuksi. Baari-illan jalkeen pariskunta oli ottanut taksin ja kun maksun hetki koitti ei ensin tarjottu 100 peson (n. 22 e) seteli kelvannutkaan, koska se oli muka hieman rikki. Seuraava seteli taas oli taksikuskin mielesta vaarennos. Kolmannella yrittamalla seteli kelpasi. Seuraavana paivana seteleita tarkemmin tutkiessa kaikki vaihtorahat seka kaksi ensin tarjottua 100 peson setelia osottautuivat vaarennoksiksi. Taksikuski oli vaihtanut setelit vaarennettyihin ja kaarinyt melko hyvat voitot tekemisistaan. Argentiinassa matkaavien suositellaankin muistavan seuraavaksi kaytettavaksi suunnitellusta 100 peson setelista sarjanumeron 2 viimeista numeroa juuri tuota varten. Talloin voi tarkastaa onko vaarennokseksi vaitetty maksuvaline sama seteli jota oli tarjoamassa.
Rosario on ilmeisesti kuin Buenos Aires pienemmassa koossa. Rakennukset ovat tosin huonommassa kunnossa kuin BA:n keskustassa ja muutenkin kaikki kylteista ja autoista lahtien nayttaa kuluneemmalta. Kaupunki on kuitenkin sen verran pieni, etta taalla voi liikkua kavelleen ja hyvia baareja ja ravintoloita tuntuu taaltakin loytyvan. Kaupunki sijaitsee maitokahvinvarisen joen rannalla (jonka nimea en nyt muista, mutta joka on sama, joka laskee mereen Buenos Airesin tienoilla). Joen rannalla on myos valtava muistomerkki, joka on pystytetty itsenaistymisen muistoksi. Kavimme myos katsomassa Che Guevaran synnyintaloa, joka ei poikennut muista kadun varren taloista kuin siina, etta sen edessa oli pieni kyltti, jossa asiasta mainittiin.
Eilinen oli todella kuuma paiva ja lampoa taisi olla noin +34 C. Vaikka sisamaassa ollaankin niin taaltakin loytyi ranta. Otimme lautan saarelle, joka sijaitsee keskella jokea. Vaikka ruskea vesi ei juuri uimaan houkutellutkaan oli helle niin pakahduttava, etta vedessa oli pakko kavaista. Rannalta bongasimme myos jo Montevideossa nakemamme pariskunnan, jonka naispuolinen jasen oli suomalainen ja miespuolinen australialainen. Kavimme illalla pariskunnan kanssa parilla oluella ja syomassa mitapa muutakaan kuin pihvia. Pihvikiintioni alkaa totisesti olla jo taynna. Australialainen oli ilmiomainen tutustumaan uusiin ihmisiin ja ravintolastakin saimme ystaviksemme kolme keski-ikaista argentiinalaista miesta. Yksi antoi minulle kayntikorttinsakin ja nyt minulla on tassa maassa seka tuttu hammaslaakari, etta lakimies. Argentiinalaiset eivat myoskaan nayttaneet pahemmin smalltalkkia harrastavan vaan keskustelussa mentiin suoraan asiaan ja maan hallitus sai kuulla kunniansa.
Kavimme eilen myos hakemassa bussiliput Mendozaan. Aivan halpa matkasta ei tullut, silla saimme maksaa lipuista 170 argentiinan pesoa eli melkein 40 euroa/hlo. Takaisin bussiasemalta tulimme bussilla ja valitsimme tietysti hitaimman vaihtoehdon, joka kierteli lapi kaikki lahiot ennenkuin paasimme keskustaan. Hieman alkoi jo mietityttamaan, etta miten ihmeessa taalta paastaan pois jos paatepysakki sijaitsee jossain keskella ei mitaan.
Viela loppuun australaisen kertomus siita, miten taalla voi tulla huijatuksi. Baari-illan jalkeen pariskunta oli ottanut taksin ja kun maksun hetki koitti ei ensin tarjottu 100 peson (n. 22 e) seteli kelvannutkaan, koska se oli muka hieman rikki. Seuraava seteli taas oli taksikuskin mielesta vaarennos. Kolmannella yrittamalla seteli kelpasi. Seuraavana paivana seteleita tarkemmin tutkiessa kaikki vaihtorahat seka kaksi ensin tarjottua 100 peson setelia osottautuivat vaarennoksiksi. Taksikuski oli vaihtanut setelit vaarennettyihin ja kaarinyt melko hyvat voitot tekemisistaan. Argentiinassa matkaavien suositellaankin muistavan seuraavaksi kaytettavaksi suunnitellusta 100 peson setelista sarjanumeron 2 viimeista numeroa juuri tuota varten. Talloin voi tarkastaa onko vaarennokseksi vaitetty maksuvaline sama seteli jota oli tarjoamassa.
8.2.2009
Montevideosta Punta del Diabloon ja takaisin
Olemme jalleen Montevideossa. Talla kertaa Tres Cruzes-bussiasemalle, jossa 7 tunnin odotuksesta on viela noin 3 tuntia jaljella. Onneksi taalla paasee kayttamaan nettia ja rinkatkin sai jattaa sailytykseen halvalla. Pari tuntia meni nopeasti puistossa kirjaa lukiessa. Bussimme kohti Argentiinaa ja Rosariota lahtee klo 18.00 illalla ja on perilla jo noin klo. 3 aikaan aamuyolla. Ei mikaan taydellinen aika saapua suurkaupunkiin Argentiinassa, mutta olemme jo varanneet hostellin tuoksi yoksi ja tarkoitus on ajaa taksilla suoraan hostellille. Onneksi tuli saastettya jonkin verran Argentiinan pesoja...
Punta del Diablo ei enaa ollut aivan niin pieni ja hiljainen kalastajakyla kuin Lonely Planet antoi ymmartaa. Paikasta on selvasti kehittymassa isompi rantalomakohde ja alkuperaisen kalastajakylan lisaksi paikkaan on kohonnut useita identtisia loma-asuntoja. Me jouduimme harhailla jonkin aikaa ympariinsa, kunnes loysimme kohtuuhintaisen majapaikan, jossa oli tilaa. Majoituimme kaksikerroksiseen huoneistoon, josta oli nakoala merelle. Lisaksi huoneistossa oli hyvin antiikkinen jaakaappi ja kaasuliesi. Naapurissa majaili pari austaalialaista, joiden kanssa tulikin sitten istuttua iltaa pariinkin otteeseen. Vuokraa jouduimme maksaa paikasta 40 USD yolta. Muuten Punta del Diablossa ei paljoa rahaa sitten kulunutkaan kun ruuat pystyi paa-asiassa tekemaan itse ja baarissakin tuli kaytya vain ensimmaisena iltana.
Aallot olivat hurjat ja uimisesta sanan perinteisessa merkityksessa ei tullut mitaan. Paikka naytti olevan surffaajien suosiossa ja toinen aussinaapureistammekin kavi yhtena paivana surffaamassa. Oli toki eksoottinen kokemus kayda uimassa yli metrin korkeassa aallokossa. Aina valilla jokin iso aalta paiskasi uimarin rantahiekalle saakka. Paljoa muuta tekemista paikassa ei sitten ollutkaan. Illat tuli vietettya kuistilla istuen ja olutta austraalilaisten kanssa maistellen. Ensimmaisena iltana naapurimme tosin grillasivat. Uruguaylaiset selvasti nauttivat yli kaiken mate-teen juomisesta ja grillaamisesta. Kaupassa jokainen osti vahintaankin kilon lihaa ja pari litran pulloa olutta. Paikallinen grilli koostuu tulipesasta, jossa ensin poltetaan puut niin, etta ne hiillostuvat ja putoavat grillin pohjalle, josta hiilet sitten siirretaan matalalla olevan ritilan alle. Katevaa.
Uruguayssa kierratetaan lasipullot ja vakiokauppamme myyja jaksoi jatkuvasti valistaa minua siita, miten olutpulloista saa tosiaan 10 pesoa (eli noin 30 senttia) panttia kun ne palauttaa kauppaan. Ensimmaisena paivana joku englantia puhunut loytyi talle keskustelulle tulkiksi, mutta seuraavana paivana myyja yritti tiedustella minulta espanjaksi missa ihmeessa tyhjat pullot ovat. Yritin palikkaespanjallani selittaa, etta ne jaivat nyt asunnolle. Myyja ei tata kuitenkaan hyvaksynyt vaan yritti kovasti valistaa miten niista tosiaan saa sen pantin. Onneksi kolmantena paivana kaupassa oli eri myyja toissa (tosin sina paivana palautimme pullot). Espanjaa olen nyt saanut puhua myos puhelimessa. Eilen kaikki Montevideon hotellit ja hostellit, joiden respassa puhuttiin englantia olivat taynna ja sain puhelimessa meluisalla bussiasemalla sopia majoituksen espanjaksi. Kauan siina kesti, mutta lopulta tulin ymmarretyksi ja ymmarsin mita langan toisessakin paassa haluttiin.
Kaikenkaikkiin Punta del Diablo vaikutti mukavan rauhalliselta rantapaikalta, jonne hieman vaihtoehtoisempi porukka hakeutuu. Punta del Este on oikeampi paikka niille, jotka haluavat joko viettaa perhelomaa rannalla tai jotka etsivat trendikkaita yokerhoja. Punta del Diablon leppoisuuteenkin meinasi tosin ajoittain menna hermot kun hotdogin tekemiseen upposi puoli tuntia. Rannalla oli kuitenkin riittavasti tilaa jopa suomalaisen makuun (aivan vieri vieressa auringon ottaminen ei oikein innosta) ja hintataso oli halpa. Kalaruoka oli myos hyvaa kun sita kerran kokeilimme. Iltaisin keskustassa vaikutti myos olevan hyva meno ja Brasilian laheisyys kuului mm. siina, etta paikalliset kokoontuivat rannalle hakkaamaan eksoottisia rytmeja monenkokoisista rummuistaan. Myos Montevideo on ollut mukavan leppoisa ja rauhallinen kaupunki ja kaikenkaikkiaan Uruguay vaikuttaa melko rennolta, turvalliselta ja helpolta matkustusmaalta. Seuraavaksi kuitenkin Argentiinaa ja Che Guevaran synnyinkaupunkia kohti.
Adios Uruguay!
Punta del Diablo ei enaa ollut aivan niin pieni ja hiljainen kalastajakyla kuin Lonely Planet antoi ymmartaa. Paikasta on selvasti kehittymassa isompi rantalomakohde ja alkuperaisen kalastajakylan lisaksi paikkaan on kohonnut useita identtisia loma-asuntoja. Me jouduimme harhailla jonkin aikaa ympariinsa, kunnes loysimme kohtuuhintaisen majapaikan, jossa oli tilaa. Majoituimme kaksikerroksiseen huoneistoon, josta oli nakoala merelle. Lisaksi huoneistossa oli hyvin antiikkinen jaakaappi ja kaasuliesi. Naapurissa majaili pari austaalialaista, joiden kanssa tulikin sitten istuttua iltaa pariinkin otteeseen. Vuokraa jouduimme maksaa paikasta 40 USD yolta. Muuten Punta del Diablossa ei paljoa rahaa sitten kulunutkaan kun ruuat pystyi paa-asiassa tekemaan itse ja baarissakin tuli kaytya vain ensimmaisena iltana.
Aallot olivat hurjat ja uimisesta sanan perinteisessa merkityksessa ei tullut mitaan. Paikka naytti olevan surffaajien suosiossa ja toinen aussinaapureistammekin kavi yhtena paivana surffaamassa. Oli toki eksoottinen kokemus kayda uimassa yli metrin korkeassa aallokossa. Aina valilla jokin iso aalta paiskasi uimarin rantahiekalle saakka. Paljoa muuta tekemista paikassa ei sitten ollutkaan. Illat tuli vietettya kuistilla istuen ja olutta austraalilaisten kanssa maistellen. Ensimmaisena iltana naapurimme tosin grillasivat. Uruguaylaiset selvasti nauttivat yli kaiken mate-teen juomisesta ja grillaamisesta. Kaupassa jokainen osti vahintaankin kilon lihaa ja pari litran pulloa olutta. Paikallinen grilli koostuu tulipesasta, jossa ensin poltetaan puut niin, etta ne hiillostuvat ja putoavat grillin pohjalle, josta hiilet sitten siirretaan matalalla olevan ritilan alle. Katevaa.
Uruguayssa kierratetaan lasipullot ja vakiokauppamme myyja jaksoi jatkuvasti valistaa minua siita, miten olutpulloista saa tosiaan 10 pesoa (eli noin 30 senttia) panttia kun ne palauttaa kauppaan. Ensimmaisena paivana joku englantia puhunut loytyi talle keskustelulle tulkiksi, mutta seuraavana paivana myyja yritti tiedustella minulta espanjaksi missa ihmeessa tyhjat pullot ovat. Yritin palikkaespanjallani selittaa, etta ne jaivat nyt asunnolle. Myyja ei tata kuitenkaan hyvaksynyt vaan yritti kovasti valistaa miten niista tosiaan saa sen pantin. Onneksi kolmantena paivana kaupassa oli eri myyja toissa (tosin sina paivana palautimme pullot). Espanjaa olen nyt saanut puhua myos puhelimessa. Eilen kaikki Montevideon hotellit ja hostellit, joiden respassa puhuttiin englantia olivat taynna ja sain puhelimessa meluisalla bussiasemalla sopia majoituksen espanjaksi. Kauan siina kesti, mutta lopulta tulin ymmarretyksi ja ymmarsin mita langan toisessakin paassa haluttiin.
Kaikenkaikkiin Punta del Diablo vaikutti mukavan rauhalliselta rantapaikalta, jonne hieman vaihtoehtoisempi porukka hakeutuu. Punta del Este on oikeampi paikka niille, jotka haluavat joko viettaa perhelomaa rannalla tai jotka etsivat trendikkaita yokerhoja. Punta del Diablon leppoisuuteenkin meinasi tosin ajoittain menna hermot kun hotdogin tekemiseen upposi puoli tuntia. Rannalla oli kuitenkin riittavasti tilaa jopa suomalaisen makuun (aivan vieri vieressa auringon ottaminen ei oikein innosta) ja hintataso oli halpa. Kalaruoka oli myos hyvaa kun sita kerran kokeilimme. Iltaisin keskustassa vaikutti myos olevan hyva meno ja Brasilian laheisyys kuului mm. siina, etta paikalliset kokoontuivat rannalle hakkaamaan eksoottisia rytmeja monenkokoisista rummuistaan. Myos Montevideo on ollut mukavan leppoisa ja rauhallinen kaupunki ja kaikenkaikkiaan Uruguay vaikuttaa melko rennolta, turvalliselta ja helpolta matkustusmaalta. Seuraavaksi kuitenkin Argentiinaa ja Che Guevaran synnyinkaupunkia kohti.
Adios Uruguay!
3.2.2009
Montevideo
Lauttamatka oli yllattavan tylsa. Lautta muistutti ihan lentokoneen matkustamoa ja ulos ei paassyt. Rio Plata oli melko levea ja toiselta rannalta ei nahnyt toiselle. Vesi oli aivan ruskeaa. Siita tuskin voidaan kuitenkaan syyttaa ainoastaan suomalaista tehdasta Uruguayssa... Lautta vei meidat ainoastaan Colonia-nimiseen kaupunkiin, josta matka jatkui viela pari tuntia bussilla Montevideoon.
Perilla meita odotti pakahduttava helle. Koska meilla ei ollut paikallista rahaa, emmeka onnistuneet nopealla etsinnalla loytamaan bussiasemalta automaattia, paatimme nostaa rinkat selkaan ja lahtea talsimaan kohti keskustaa. Matkaan meni lopulta tunti, mutta onneksi loysimme matkalta myos toimivan pankkiautomaatin ja saimme rahavarojamme taydennettya Uruguayn pesoilla.
Hostelli loytyi helposti ja paasimme jalleen 6 hengen dormiin. Yo maksoi noin 15 e ja sisalsi aamupalan, joka tosin oli aika olematon: patonkia ja kahvia seka jotain hedelmaa, jonka luulen olevan papaija. Paikka oli kuitenkin paljon rauhallisempi kuin Buenos Airesin hostelli, jossa musiikki soi koko yon ja vaikeutti nukkumista. Viime yona nukkumista tosin vaikeutti kova ukkonen ja sade, joiden vuoksi herasin kesken todella oudon unen: olin Hjallis Harkimon kanssa vuorikiipeilemassa Alpeilla ja laskeuduimme alas vuorelta jotain todella vaikeaa reittia, joka loppui niin, etta jouduimme laskeutua johonkin suureen puuhun. Puusta laskeuduimme sitten viela pyykinkuivaustelineen paalle, koska puussa ei ollut oksia kovinkaan alhaalla. Kun paasimme pois pyykinkuivaustelineen paalta tuli paikalle poliisi, joka paatti antaa meille 60 euron sakon laittomasta pyykkitelineella kiipeilysta. Yritin protestoida, etta emme me telineella kiipeilleet vaan ainoastaan laskeuduimme alas. Tasta poliisi ei kuitenkaan leppynyt vaan antoi viela 5 euron lisasakon laittomasta pyykinkuivaustelineelta laskeutumisesta. Ihme uni...
Montevideo nayttaa huomattavasti enemman etela-amerikkalaiselta kaupungilta kuin Buenos Aires. Vanha kaupunki on meren ja joen ymparoima ja vetta nakyy siis kahdessa suunnassa. Montevideolaiset eivat ole yhta olevinaan kuin etelaiset naapurinsa ja koko kaupungissa on jotenkin rennonpi tunnelma. Hintataso on suurinpiirtein samaa kuin Buenos Airesissa. Myos ruoka on hyvin pitkalti samanlaista ja aukioloajat samantyyppiset. Ravintolat aukeavat vasta joskus kahdeksan jalkeen illalla. Uruguaissa ei kuitenkaan ole ihan samanlaista macho-kulttuuria kuin muualla Latinalaisessa Amerikassa ja vaikka paikalliset ovatkin ilmeisesti kovia juomaan ovat baaritappelut harvinaisia. Matea (eraanlaista teeta) taalla myos kuluu huomattavia maaria ja kadulla nakee todella usein ihmisia kantamassa mate-kuppia ja termospulloa mukanaan.
Osa vanhan kaupungin rakennuksista on melko ransistyneita ja naimme myos pari taysin hylattya isoa kerrostaloa lahella rantaa. Melko outoa, etta paakaupungissa on todella lahella keskustaa annettu talojen menna niin huonoon kuntoon, ettei niissa asuta. Muuten kaupunki nayttaa paikoitellen silta, milta voisin kuvitella esim. USAn kaupunkien nayttaneen joskus 80-luvun alussa. Aivan keskustassa on toki myos massiivisia hallintorakennuksia ja peililasilla pinnoitettuja pilvenpiirtajia.
Paikallinen olut on huomattavasti parempaa kuin Buenos Airesissa ja suosituimmat merkit taalla nayttavat olevan Pilsen ja Patricia. joisa ensinmainittu on parempaa. Olutta taalla ostetaan useimmiten litran pulloissa, josta sitten kaadetaan myos kaverille. Litra maksaa noin kolmisen euroa baarissa.
Meilla on suunnitelmana jattaa Montevideo taakse jo huomenna ja suunnata kohti Punta del Diabloa, joka on pieni kalastajakyla meren rannalla noin 4,5 tunnin bussimatkan paassa. Paikasta loytyy hyvin niukasti infoa opaskirjoista, mutta ilmeisesti kyseessa on muutaman sadan ihmisen kalastajakyla, joka on taydellinen vastakohta Punta del Esten turistirysille, jonne argentiinalaiset loma-aikanaan suuntaavat. Tarkoitus olisi viettaa ainakin pari-kolme paivaa meren rannalla rentoutuen ja palata sitten Montevideoon, josta matkan on tarkoitus jatkua takaisin Argentiinaan mahdollisesti Che Guevaran synnyinkaupunkiin Rosarioon.
Perilla meita odotti pakahduttava helle. Koska meilla ei ollut paikallista rahaa, emmeka onnistuneet nopealla etsinnalla loytamaan bussiasemalta automaattia, paatimme nostaa rinkat selkaan ja lahtea talsimaan kohti keskustaa. Matkaan meni lopulta tunti, mutta onneksi loysimme matkalta myos toimivan pankkiautomaatin ja saimme rahavarojamme taydennettya Uruguayn pesoilla.
Hostelli loytyi helposti ja paasimme jalleen 6 hengen dormiin. Yo maksoi noin 15 e ja sisalsi aamupalan, joka tosin oli aika olematon: patonkia ja kahvia seka jotain hedelmaa, jonka luulen olevan papaija. Paikka oli kuitenkin paljon rauhallisempi kuin Buenos Airesin hostelli, jossa musiikki soi koko yon ja vaikeutti nukkumista. Viime yona nukkumista tosin vaikeutti kova ukkonen ja sade, joiden vuoksi herasin kesken todella oudon unen: olin Hjallis Harkimon kanssa vuorikiipeilemassa Alpeilla ja laskeuduimme alas vuorelta jotain todella vaikeaa reittia, joka loppui niin, etta jouduimme laskeutua johonkin suureen puuhun. Puusta laskeuduimme sitten viela pyykinkuivaustelineen paalle, koska puussa ei ollut oksia kovinkaan alhaalla. Kun paasimme pois pyykinkuivaustelineen paalta tuli paikalle poliisi, joka paatti antaa meille 60 euron sakon laittomasta pyykkitelineella kiipeilysta. Yritin protestoida, etta emme me telineella kiipeilleet vaan ainoastaan laskeuduimme alas. Tasta poliisi ei kuitenkaan leppynyt vaan antoi viela 5 euron lisasakon laittomasta pyykinkuivaustelineelta laskeutumisesta. Ihme uni...
Montevideo nayttaa huomattavasti enemman etela-amerikkalaiselta kaupungilta kuin Buenos Aires. Vanha kaupunki on meren ja joen ymparoima ja vetta nakyy siis kahdessa suunnassa. Montevideolaiset eivat ole yhta olevinaan kuin etelaiset naapurinsa ja koko kaupungissa on jotenkin rennonpi tunnelma. Hintataso on suurinpiirtein samaa kuin Buenos Airesissa. Myos ruoka on hyvin pitkalti samanlaista ja aukioloajat samantyyppiset. Ravintolat aukeavat vasta joskus kahdeksan jalkeen illalla. Uruguaissa ei kuitenkaan ole ihan samanlaista macho-kulttuuria kuin muualla Latinalaisessa Amerikassa ja vaikka paikalliset ovatkin ilmeisesti kovia juomaan ovat baaritappelut harvinaisia. Matea (eraanlaista teeta) taalla myos kuluu huomattavia maaria ja kadulla nakee todella usein ihmisia kantamassa mate-kuppia ja termospulloa mukanaan.
Osa vanhan kaupungin rakennuksista on melko ransistyneita ja naimme myos pari taysin hylattya isoa kerrostaloa lahella rantaa. Melko outoa, etta paakaupungissa on todella lahella keskustaa annettu talojen menna niin huonoon kuntoon, ettei niissa asuta. Muuten kaupunki nayttaa paikoitellen silta, milta voisin kuvitella esim. USAn kaupunkien nayttaneen joskus 80-luvun alussa. Aivan keskustassa on toki myos massiivisia hallintorakennuksia ja peililasilla pinnoitettuja pilvenpiirtajia.
Paikallinen olut on huomattavasti parempaa kuin Buenos Airesissa ja suosituimmat merkit taalla nayttavat olevan Pilsen ja Patricia. joisa ensinmainittu on parempaa. Olutta taalla ostetaan useimmiten litran pulloissa, josta sitten kaadetaan myos kaverille. Litra maksaa noin kolmisen euroa baarissa.
Meilla on suunnitelmana jattaa Montevideo taakse jo huomenna ja suunnata kohti Punta del Diabloa, joka on pieni kalastajakyla meren rannalla noin 4,5 tunnin bussimatkan paassa. Paikasta loytyy hyvin niukasti infoa opaskirjoista, mutta ilmeisesti kyseessa on muutaman sadan ihmisen kalastajakyla, joka on taydellinen vastakohta Punta del Esten turistirysille, jonne argentiinalaiset loma-aikanaan suuntaavat. Tarkoitus olisi viettaa ainakin pari-kolme paivaa meren rannalla rentoutuen ja palata sitten Montevideoon, josta matkan on tarkoitus jatkua takaisin Argentiinaan mahdollisesti Che Guevaran synnyinkaupunkiin Rosarioon.
2.2.2009
Ajatuksia Buenos Airesista
Tanaan jatamme Buenos Airesin taakse ja suuntaamme ensin lautalla ja sitten bussilla kohti Uruguayn paakaupunkia Montevideota. On siis tullut aikaa tehda yhteenveto kaupungista:
Useampaankin otteeseen olen unohtanut olevani lahes maapallon toisella puolella. Ainakin keskustan alue nayttaa ihan silta kuin oltaisiin Espanjassa. Ihmiset satsaavat taalla ulkonakoon ja pukeutumiseen. Puolet vastaantulijoista nayttavat joltain julkkiksilta isoine aurinkolaseineen ja loppuunasti mietittyine asukokonaisuuksineen. Converset nayttavat taalla myos nauttivan suurta suosiota.
Buenos Airesin asukkaat eli portenot ovat lisaksi hyvin tietoisia itsestaan ja omasta paremmuudestaan muihin etela-amerikkalaisiin verrattuna. Argentiina ei toki kuulu mihinkaan kolmannen maailman valtiohin vaan on osa Eurooppaa tai niin taalla ainakin tunnutaan ajattelevan. Eilen ravintolassa istuessa tuli mieleen kysya osaako tarjoilijamme lainkaan hymyilla. Toisaalta olemme kylla saaneet myos ystavallista palvelua eli aika pitkalti se paikasta riippuu.
Julkinen liikenne taalla on selkeaa ja helppoa kayttaa. Metrot kulkevat melko kattavasti ja maksavat 1,1 Argentiinan pesoa eli jotain 25 senttia/matka. Bussit ovat aavistuksen kalliimpia ja maksavat 1,2 pesoa/matka. Busseissa lukee selvasti mita reittia ne ajavat ja olinkin hammastynyt kuinka helppo niitakin on kayttaa. Bussit ovat lisaksi melko uusia ja hyvakuntoisia, mutta metrossa on edelleen kaytossa myos vanhempia puisia vaunuja, joiden seinat tuntuvat kallistuvan joka mutkassa.
Saa on taalla ollut paa-asiassa aurinkoinen ja lammin. Otsonikerros vaan taitaa taalla olla viela Suomeakin ohuempi ja poltinkin niskani jo tassa yhtena paivana. Olisi pitanyt laittaa sita aurinkorasvaa, vaikka en yleensa palakaan ellen ota aurinko ilman paitaa. Loppuun viela ohje ulkomaille matkaaville: alkaa missaan ikina ostako puhelinkorttia, jolla voi soittaa julkisista puhelimista. Olen sellaisen ostanut jo useammassakin maassa ja missaan en ikina ole sita saanut toimimaan. Taalla homman pitaisi toimia niin, etta ensin nappaillaan puhelimeen joku numero, jonne soitettua pitaa syottaa tajuttoman pitka koodi, joka loytyy puhelinkortista sellaisen assa-arpa raaputuspinnan alta. Sitten nappaillaan se numero, minne halutaan soittaa. En kuitenkaan ole onnistunut kuin kerran soittamaan sinne, minne halusin. Eilen oli tosin ilmeisesti jokin "vain hatapuhelut"-paiva tai jotain. Mihinkaan ei kuitenkaan voinut soittaa ja ihmiset katsoivat kummissaan kun yritin puhelinta kayttaa. Muutenkin koko kaupunki tuntui olevan suurinta osaa ravintoloista ja kioskeista myoten kiinni sunnuntaina.
Seuraavaksi kuitenkin kohti lauttaterminaalia ja Rio de la Plataa. Jos kaikki menee odotusten mukaan olemme illalla Montevideossa, jossa olisi tarkoitus viettaa pari yota ja suunnata sitten kohti rannikkoa ja Punta del Diabloa.
Useampaankin otteeseen olen unohtanut olevani lahes maapallon toisella puolella. Ainakin keskustan alue nayttaa ihan silta kuin oltaisiin Espanjassa. Ihmiset satsaavat taalla ulkonakoon ja pukeutumiseen. Puolet vastaantulijoista nayttavat joltain julkkiksilta isoine aurinkolaseineen ja loppuunasti mietittyine asukokonaisuuksineen. Converset nayttavat taalla myos nauttivan suurta suosiota.
Buenos Airesin asukkaat eli portenot ovat lisaksi hyvin tietoisia itsestaan ja omasta paremmuudestaan muihin etela-amerikkalaisiin verrattuna. Argentiina ei toki kuulu mihinkaan kolmannen maailman valtiohin vaan on osa Eurooppaa tai niin taalla ainakin tunnutaan ajattelevan. Eilen ravintolassa istuessa tuli mieleen kysya osaako tarjoilijamme lainkaan hymyilla. Toisaalta olemme kylla saaneet myos ystavallista palvelua eli aika pitkalti se paikasta riippuu.
Julkinen liikenne taalla on selkeaa ja helppoa kayttaa. Metrot kulkevat melko kattavasti ja maksavat 1,1 Argentiinan pesoa eli jotain 25 senttia/matka. Bussit ovat aavistuksen kalliimpia ja maksavat 1,2 pesoa/matka. Busseissa lukee selvasti mita reittia ne ajavat ja olinkin hammastynyt kuinka helppo niitakin on kayttaa. Bussit ovat lisaksi melko uusia ja hyvakuntoisia, mutta metrossa on edelleen kaytossa myos vanhempia puisia vaunuja, joiden seinat tuntuvat kallistuvan joka mutkassa.
Saa on taalla ollut paa-asiassa aurinkoinen ja lammin. Otsonikerros vaan taitaa taalla olla viela Suomeakin ohuempi ja poltinkin niskani jo tassa yhtena paivana. Olisi pitanyt laittaa sita aurinkorasvaa, vaikka en yleensa palakaan ellen ota aurinko ilman paitaa. Loppuun viela ohje ulkomaille matkaaville: alkaa missaan ikina ostako puhelinkorttia, jolla voi soittaa julkisista puhelimista. Olen sellaisen ostanut jo useammassakin maassa ja missaan en ikina ole sita saanut toimimaan. Taalla homman pitaisi toimia niin, etta ensin nappaillaan puhelimeen joku numero, jonne soitettua pitaa syottaa tajuttoman pitka koodi, joka loytyy puhelinkortista sellaisen assa-arpa raaputuspinnan alta. Sitten nappaillaan se numero, minne halutaan soittaa. En kuitenkaan ole onnistunut kuin kerran soittamaan sinne, minne halusin. Eilen oli tosin ilmeisesti jokin "vain hatapuhelut"-paiva tai jotain. Mihinkaan ei kuitenkaan voinut soittaa ja ihmiset katsoivat kummissaan kun yritin puhelinta kayttaa. Muutenkin koko kaupunki tuntui olevan suurinta osaa ravintoloista ja kioskeista myoten kiinni sunnuntaina.
Seuraavaksi kuitenkin kohti lauttaterminaalia ja Rio de la Plataa. Jos kaikki menee odotusten mukaan olemme illalla Montevideossa, jossa olisi tarkoitus viettaa pari yota ja suunnata sitten kohti rannikkoa ja Punta del Diabloa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)