16.4.2009

Jälkimietteitä

Tammikuussa 1952 argentiinalainen lääketieteenopiskelija Ernesto Guevara lähti moottoripyörämatkalle halki Etelä-Amerikan. Reitti kulki Argentiinan halki eteläiseen Chileen, josta matka jatkui Valparaison kautta Atacaman autiomaahan ja sieltä Peruun Cuzcon ja Liman kautta San Pablon lepraparantolaan, jossa Guevara työskenteli jokin aikaa vapaaehtoisena. Matkalla hän näki köyhyyttä, sortoa sekä ylikansallisten yhtiöiden työntekijöiden huonoa kohtelua. Kansa eli köyhyydessä ja maanosan luonnonvaroista saaduista rahoista suurin osa virtasi ulkomaille ja loppu jäi pienen hallitsevan eliitin haltuun.

Lokakuussa 1967, 15 vuotta myöhemmin, Che kohtasi loppunsa Bolivian viidakossa yrittäessään organisoida vallankumousta, jonka tavoitteena oli mm. kaataa Bolivian sotilashallitus, jota USA aktiivisesti tuki. Lisäksi tavoitteena oli jakaa valta niin, että myös alkuperäisväestö pääsisi päättämään asioista. Tavoitteena oli epäilemättä myös kansallistaa luonnonvarat.

Oliko mikään muuttunut näistä ajoista nyt yli 40 vuotta myöhemmin? Kyllä ja ei. Erityisesti Boliviassa ja Perussa monien ihmisten elintaso oli edelleenkin hälyttävän alhainen. Boliviassa vain hieman yli 80% naisista osaa lukea ja lapsikuolleisuus on hälyyttävän korkea (noin 45/1000 elävänä syntynyttä). Piscossa tapahtuneen maanjäristyksen jäljiltä monien ihmisten asuinolot olivat edelleen surkea ja kaupunkiin ei kulkenut vieläkään edes päällystettyä tietä. Boliviassa Potosin kaivostyöläisten oloja ei voi kuvata muulla sanalla kuin epäinhimillinen. Toisaalta Bolivia tuntui huomattavasti turvallisemmalta maalta kuin esimerkiksi Peru. Yksi mahdollinen selitys saattaisi olla pienet tuloerot: maassa kaikki tuntuivat olevan köyhiä. Argentiinassa ja Chilessä sekä Perussa valtavat tuloerot olivat selvästi nähtävissä etenkin suurkaupungeissa. Limassa on miljoonia työttömiä ihmisiä ja lisäksi runsaasti ihmisiä, jotka joutuvat hankkimaan jokapäiväisen toimeentulonsa mm. pesemällä liikennevaloihin pysähtyneiden autojen ikkunoita tai myymällä nenäliinapaketteja kadunkulmassa. Toisaalta rikkaassa Mirafloresin kaupunginosassa ihmiset näyttävät elelevän mukavammin kuin keskiverto suomalainen.

Sotilashallitusta missään edellämainituista maista ei enää ole. Boliviassa valittiin vuonna 2005 presidentiksi Evo Morales, joka on syntyperältään aimara. Morales elää itse hyvin vaatimattomasti ja leikkasi ensitoimenaan omaa palkkaansa yli 50%. Pari päivää sitten uutisoitiin Moralesin lopettaneen viikon syömälakkonsa, sillä maan hallitus hyväksyi lakiuudistuksen, jonka myötä alkuperäiskansojen edustajat saavat pysävän edustuksen hallituksessa. Samalla Morales tosin hankki oikeuden asettautua ehdolle seuraavallekin presidenttikaudelle. Vuonna 2006 Morales kansallisti Bolivian maakaasuvarat ja vuonna 2008 maan hallistus alkoi ensi kertaa maksaa eläkkeitä, millä oli vaikutusta noin 700 000 yli 60-vuotiaan bolivialaisen elämään. Morales on myös käynnistänyt lukutaitokampajan, jonka tavoitteena on poistaa lukutaidottomuus maasta. Mallina käytetään Kuuban ohjelmaa, jonka ansiosta lukutaidottomuus käytännössä poistui Kuubasta vallankumouksen jälkeen. Morales on myös investoinut rahaa useisiin julkisiin hankkeisiin ja ainakin Sucressa muistan nähneeni juuri perustetun sairaalan, jossa on tarkoitus hoitaa köyhiä bolivialaisia.

Koko Etelä-Amerikassa tuntuu olevan vallalla ajatus, että maanosa haluaa hoitaa asiansa nyt itse. Argentiina maksoi lainansa Maailmanpankille ja Venezuela erosi koko organisaatiosta. Vuonna 2007 Argentiina ja Venezuela perustivat ns. Etelän Pankin, jonka tarkoituksena on korvata Maailmanpankki Etelä-Amerikassa. Etelän Pankin politiikka eroaa Maailmanpankin vastaavasta: sen tarkoituksena on rahoittaa hankkeita, joilla "köyhyyttä pyritään vähentämään, koulutustasoa nostamaan ja saamaan terveydenhuolto kaikkien ulottuville". Bolivia, Venezuela ja Kuuba ovat myös perustaneet ns. "hyvän akselin" vastapainona USAn lanseeraamalle "pahan akselille".

Yhdysvallat on tottunut puuttumaan Etelä-Amerikan maiden sisäpolitiikkaan ja ajatus luonnonvarojen kansallistamisesta ja omista kauppajärjestöistä ei varmaankaan miellytä monia ameriikkalaisia politikkoja tai liikemiehiä. Vasemmistolainen Hugo Chavez valittiin Venezuelan presidentiksi vuonna 1999. Hän lupasi poistaa korruption ja tasata maan valtavia tuloeroja. Lisäksi Chavez kansallisti maan valtavia öljyvaroja voidakseen toteuttaa sosiaalisia hankkeitaan. Vuonna 2002 Chavez syrjäytettiin lyhytaikaisesti virastaan sotilasvallankaappauksessa. Yhdysvallat ei tuominnut vallankaappausta ennenkuin Chavez oli onnistunut palaamaan takaisin maansa johtoon. On myös todisteita siitä, että Bushin hallinto oli sotkeutunut aktiivisesti vallankaappausyritykseen.

Boliviassa Evo Morales halusi uudistaa vuodelta 1967 peräisin olevaa perustuslakia niin, että tuloerot eri maakuntien välillä tasoittuisivat ja paikallishallinnon ja maan köyhän intiaanienemmistön asema vahvistuisi. Uudistuksesta järjestettiin useita kansanäänestyksiä ja ennen viimeisintä helmikuussa 2009 järjestettyä äänestystä maassa puhkesi useita väkivaltaiseksi yltyneitä mellakoita. Mellakoiden aikana Bolivia karkoitti Yhdysvaltojen suurlähettiläänsä syyttäen USAa mellakoiden lietsomisesta. Tukitoimena myös Venezuela karkoitti USAn suurlähettiläänsä. Lopulta perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä, jossa se sai yli 60% kannatuksen.

Kaikenkaikkiaan voidaan siis sanoa Etelä-Amerikassa elettävän mielenkiintoisia aikoja. Suurimmassa osassa maanosan valtioista on vasemistolainen hallitus, joka lupaa parantaa köyhimmän kansanosan oloja. Merkkejä erilaisista projekteista olikin nähtävillä erityisesti Boliviassa. Aika näyttää onnistuvatko projektit ja kuinka paikkansapitäviä ovat lupaukset korruption kitkemisestä. Talouskriisi tulee ainakin asettamaan maiden talouspolitiikalle vakavia haasteita. Venezuelan tapauksessa Chavez on ilmeisesti onnistunut vähentämään äärimmäistä köyhyyttä, mutta toisaalta rikollisuus on Venezuelassa siitä huolimatta lisääntynyt voimakkaasti. Toivoa on kuitenkin ainakin siitä, että Obaman maltillisemman ulkopolitiikan aikana Etelä-Amerikka saa paremmin tilaisuuden yrittää hoitaa asioitaan itse ilman ulkopuolisten puuttumista maiden sisäisiin asioihin.

6.4.2009

Buenos Aires, Argentiina

Tanaan kaikki ei ole mennyt ihan suunnitelmien mukaan. Herasin viime yona siihen, etta palelin kovasti ja aamulla minulla oli hieman kuumetta. Sarkylaakkeilla kuume kuitenkin laski ja nyt olo on ihan hyva. Lahdimme kaymaan keskustassa ja tarkoituksenani oli nostaa rahaa. Automaatit eivat kuitenkaan toimineet ja siina mielessa koko reissu oli taysin turha. Kaupunkireissun jalkeen nukuin neljan tunnin paivaunet.

Lento Limasta Buenos Airesiin meni kuitenkin hyvin, vaikka lentokentalla check inissa virkailija aiheuttikin meille ylimaaraisia sydamentykytyksia aloittamalla keskustelun "Sorry, but the flight is ful" eli "Anteeksi, mutta lento on taynna". Onneksi tuota lausetta seurasi sivulause "so you can´t sit next to each other" eli "joten ette saa vierekkaisia paikkoja". Eipa se paljoa haitannut. Perulaiset lentoyhtiot vaan ovat kuuluisia tuplabuukkauksistaan, joten pelkasimme jo etta emme paasekaan lentamaan.

Lima on siita erikoinen kaupunki, etta kaupungin poikki kulkee vain yksi monikaistainen tie ja esimerkiksi lentokentalle ajalleen usean kilometrin ajan pienenpia teita keskustan lapi. Buenos Airesissa taas hyva monikaistainen moottoritie tulee aivan keskustaan saakka ja muutenkin tama kaupunki vaikuttaa Perun ja Bolivian jalkeen vielakin lansimaisemmalta kuin ensimmaisella kerralla taalla ollessamme. Toivottavasti ensi yona kuume ei nouse ja olisin huomenna kunnossa, silla meilla on viela muutamia nahtavyyksi nakematta taalla. Tanaan aiomme viela testata matea eli paikallista teeta. Muistaakseni se ei ollut kovinkaan hyvaa kun sita kerran Latviassa maistoin, mutta jospa sen makuun vaikka tottuisi.

5.4.2009

Yoelamaa limalaisittain

Eilen ei ollut tarkoitus lahtea baariin. Tai ainakaan olla myohaan. Eika juoda paljoa. Kaikki ei kuitenkaan ole aina niin helppoa ja melko myohaisen ruokailun jalkeen hostellille palatessamme siella oli menossa juomapeli. Mielenkiintoiseksi pelin teki se, etta siina oli mukana myos yksi hostellin tyontekija, jonka ainoa tarkoitus oli selvasti juottaa vaaleahiuksinen brittitytto humalaan. Samalla kuitenkin myos pari ruotsalaista ja yksi israelilainen saivat ilmaiset humalat. Me emme peliin valittaneet osallistua, silla tequila lienee ainoa alkoholijuoma, jota en suostu juomaan. Liian pahoja muistoja nuoruusvuosilta.

Juomapelin jalkeen porukka lahti kohti yokerhoa ja me paatimme lahtea mukaan. Ajoimme ensin taksilla toiseen kaupunginosaan, jossa piti olla jokin poikkeuksellisen hyva yokerho. Paikassa oli kuitenkin jokin bandi ja emme menneetkaan sinne. Otimme taksin takaisin lahes samaan paikkaan, josta lahdimme eli laheiselle "pizza streetille". Katu on nimensa veroinen ja pizzerioiden lisaksi siella oli useampikin yokerho. Musiikki oli tajuttoman lujalla ja sainpa nyt selville kuinka lujalla se soi myos yokerhon sisalla. Hostellimme on yokerhojen lahella ja musiikki kuuluu aivan selvasti myos hostelliimme. Viela aamullakin korvat soivat.

Yokerhossa limalaiset paattivat jostain syysta alkaa kantaa minulle olutta kannukaupalla. Kyseessa on Liman varakkaampia kaupunginosia ja ihmisilla selvasti oli rahaa. Kai mina olin se outo ulkomaalainen turisti, jolle humalaiset limalaiset tarjosivat innoissaan olutta. Paikassa oli myos joku viettamassa synttareitaan koko perheen voimala. Jopa mummo oli raahattu mukaan yokerhoon ja mina ja Heli paadyimme todennakoisesti jonkun perhealbumiinkin. Kaikki olivat paaosin kuitenkin hyvin ystavallisia. Baari-illan paatteeksi lahdimme laheiseen 24 h auki olevaan supermarkettiin ostamaan iltapalaa ennen nukkumaanmenoa. Oli aika outoa kavella neljalta yolla humalassa supermarketissa ja ostaa mm. suklaakakkua seka paasiaismunia. Paikasta sai myos empandoja eli paikallisia hyvia piiraita. Ostoprosessi vaan oli melko outo. Ensin piti menna sanomaan mita haluaa ja sen jalkeen sai lapun, jolla ostos piti kayda maksamassa kassalla. Sen jalkeen piti lahtea takaisin kaupan sisaan ostoskassien kanssa hakemaan lammitettya piirasta. Erikoinen systeemi ja tuo vahan mieleen Neuvostoliiton.

Tanaan oli tarkoitus menna kaymaan Liman parhaassa ja laajimmassa museossa, mutta emme sitten jaksaneetkaan. Museoita on talla reissulla tullut nahtya jo niin paljon, ettai muutama ruukku lisaa enaa kiinnostanut. Yritimme loytaa mahdollisimman vahan rumaa kassia ja kaikkien vaaleanpunaisten ja monenkirjavien kassien jalkeen loysin yhden harmaan, joka ei ollut hirvittavan ruma. Nyt matkamuistoille on vihdoinkin tilaa laukuissa. Eilen yritimme epatoivoisesti etsia kauppaa, jossa myytaisiin tavallisia urheilukasseja, mutta emme onnistuneet sellaista loytamaan, vaikka vierailimme suuressa rantakallioon louhitussa ostoskeskuksessakin. Kavimme eilen myos katsomassa Liman keskustan ja taytyy sanoa, etta olen positiivisesti yllattynyt Limasta. Olin kuullut kaupungin olevan harmaa ja vaarallinen, mutta ihan turvalliselta tama vaikuttaa (kop kop) ja siirtomaa-aikainen keskusta oli hieno isoine plazoineen ja kirkkoineen. Satuimme lisaksi juuri sopivasti nakemaan presidentinpalatsin vartijoiden vaihdon, joka oli hyvin suureellinen ja aikaavieva toimitus.

Lima on todella suuri kaupunki ja taalla asuu noin 9 miljoonaa ihmista. Siita huolimatta kaupungissa ei ole kunnollista joukkoliikennetta, kuten metroa, rautiovaunoja tai lahijunia. Kaduilla ajelee toki minibusseja, mutta ruuhkat ovat melkoiset. Matka Mirafloresista keskustaan kesti melko kauan ja koko matkan ajan saimme kuunnella radiosta presidentin puhetta. Etela-Amerikassa johtajat ovat selvasti joka paikassa melkoisia kansankiihottajia ainakin puheidensa perusteella. Suomessa presidentin puhe kestaa harvoin puolta tuntia ja aanenpainot ovat harvoin noin mahtipontiset.

Huomenna lahdemme kohti Buenos Airesia, jossa vietamme viela 4 yota ennen Suomeen palaamista. Varasimme eilen jo hostellinkin San Telmon alueelta, jossa sijaitsevat hinta-laatusuhteeltaan parhaat pihviravintolat. Alkaa jo olla ikava kunnon argentiinalaista pihvia. Eilen tuli myos todettua ecuadorilaisten osaavan tehda hinta-laatusuhteeltaan loistavia sikareita. 2 euron sikari oli todella hyva hintaisekseen.

3.4.2009

Lima, Peru

Saavuimme tanaan Perun paakaupunkiin Limaan. Tanne on ahtautunut melkein 10 miljoonaa ihmista ja me paatimme majoittautua turvallisena pidetylle Mirafloresin asuinalueelle, joka sijaitsee melkein 10 km paassa keskustasta. Lima on reissun ensimmainen kaupunki, jossa keskustaaa ei pideta ainakaan yoaikaan turvallisena. Suurin osa varakkaimmista, seka monet trendiliikkeet ovat paattaneet etsia uuden osoitteen turvallisempina pidetyilta alueilta, kuten Mirafloresista. Keskustassa on kuitenkin edelleen paljon mielenkiintoisia kolonialistisen ajan rakennuksia ja aiomme lahtea tutustumaan siihen huomenna paivanvalossa. Miraflores vaikuttaa hyvin lansimaiselta ja tama onkin ensimmainen eurooppalaista muistuttava kaupunki sitten Santiagon.

Hostellimme sijaitsee Parque Kennedyn kupeessa. Sijainti on ihanteellinen, mutta sisalta hostelli on todella ahdas ja sielta puuttuu mm. lukittavat sailytyslokerot. Paasimme siis jalleen piilottamaan passin, lentoliput ja luottokortit rinkan syovereihin. Muuten hostelli kuitenkin vaikuttaa asialliselta, vaikka vastaanotossa tilapaisesti tyoskennellyt henkilo ei osannutkaan ensin laskea 28 x 3 oikein (meinasimme joutua maksamaan tuplahinnan).

Matka Limaan sujui hyvin jo tutun Ormeno-firman bussilla. Taksi kuljetti meidat jalleen 6 km paahan Pan Americanan risteykseen, jossa bussi odotti meita. Pisco oli todellakin karsinyt kovasti maanjaristyksessa ja jopa kirkon tornikin osoittautui lahemmassa tarkastelussa olevan rikki. Tie Pan Americanalle oli todella huono ja en ihmettele mikseivat bussit sinne aja. Huomenna minun taytyy ostaa myos uusi laukku, jonne saan lastattua matkan aikana hankkimani tuliaiset seka matkamuistot.

1.4.2009

Pisco, Peru

Vuonna 2007 maanjaristys tuhosi lahes koko Piscon kaupungin ja sen jaljet ovat edelleen selvasti nahtavissa. Ainoastaan kortteli Plaza de Armasin eli keskusaukion ymparilla on rakennettu uudelleen. Muuten joka paikassa nakyy edelleen romahtaneita taloja ja kaupunkiin ei edes johda paallystettya tieta. Bussikin jatti meidat noin 6 km paahan Pan American Hiwayn risteykseen, mutta bussikuski sentaan maksoi meille taksin kaupunkiin.

Hostelli on kuitenkin melko luksusta: uima-allas ja huoneessa on tilaa, suihku, josta tulee lamminta vetta seka kaksi tuuletinta. Hintakaan ei ole paha ja Pisco taitaa olla reissullamme viimeinen paikka, jossa meilla on varaa tallaiseen ylellisyyteen. Tanaan kavimme risteilylla Islas Balletas-saarilla, jotka sijaitsevat Tyynessa Valtameressa Perun rannikolla. Ihastelimme monenlaisia elaimia, kuten merileijonia, pingviineja seka erilaisia lokkeja, joiden nimi oli "peruvian boobies". Oli oikein mukava valilla paasta myos merelle. Reissun jalkeen paatin kerata rohkeuteni ja maistaa paikallista herkkua eli cevitchea, joka koostuu sitruunakastikkeessa marinoidusta raa-asta kalasta. Mitenkaan uskomattoman hyvaa cevitche ei tosin ollut ja lisaksi annos sisalta todella tulisen aivan paprikan palaselta nayttaneen vihanneksen, jonka vuoksi vuodatin useammankin kyyneleen. Ruokajuomana paatin nauttia Pisco Sourin eli drinkin, johon tulee paikallista alkoholia eli piscoa seka sitruunamehua ja kananmunan valkuaista. Drinkki oli todella vahva ja olin sen jalkeen hetken aivan humalassa. Lisaksi se maistui aivan liikaa piscolle, joka ei ole kovinkaan hyvaa. Muualla Perussa olen saanut parempiakin Pisco Soureja.

Eilen aamulla kavimme tutustumassa nazcojen hautausmaahan. Haudanryostajat olivat tyhjentaneet suurimman osan haudoista arvoesineista ja haudanryostajien jaljilta luita ja ruukunpalasia oli edelleen ympari aavikkoa. Muutama hauta oli kuitenkin entisoity ja niissa lepasi muumioita, joiden ymparilla oli lisaksi kalloja. Kallot olivat kuuluneet mm. shamaaneille ja sotureille, jotka jonkun tarkean henkilon kuoltua oli myos surmattu ja laitettu hautaan vartioimaan ja neuvomaan vainajaa viimeisella matkalla. Tama selitti myos sen, miksi monilla museoissa nakemillamme muumioilla oli niin tuskainen ilme: heidat oli surmattu jonkun tarkean henkilon kuoltua. Hautaan tavattiin laittaa myos laamoja seka kettu, jota pidettiin ainoana otuksena, joka osasi suunnistaa pimeassa ja tata taitoa kuoleman lapi kulkeva henkilo tarvitsi. Monilla muumioilla oli edelleen pitkat, jopa 3 m mittaiset, rastat. Haudanryostajia oli myos Nazcassa (kuten Egyptissakin) vainonnut outo kirous: useat olivat alkaneet muuman tunnin kuluttua oksetamaan verta ja kuolleet. Syyksi paljastui kaasu, jota vuosisatojen saatossa oli kertynyt hautoihin.

Bussimatka Nazcasta Piscoon oli viimeista kuutta kilometria lukuunottamatta melko luksusta: bussi oli aivan uusi ja olimme pitkaan ainoat matkustajat. Todella erikoista taalla maassa. Loppuun viela pari muutakin erikoisuutta, mihin olemme tormanneet: ihmiset taalla eivat oikeasti osaa laskea. Jopa lapsetkin osaavat tarkastaa ovatko setelit tai kolikot aitoja, mutta todella usein maksaessa tapahtuu laskuvirheita. Erikoista vaan on se, etta taalla niita tapahtuu todella usein myos asiakkaan hyvaksi. Muualla hyotyjana on aina myyja. Edellisessakin majapaikassa maksoimme vain yhdesta yosta, vaikka olimme kaksi. Huomasimme itse asian kuitenkin vasta bussissa ja siina vaiheessa asialle oli myohaista tehda mitaan.

Huomenna vuorossa on reissun viimeinen uusi kohde Lima. Vietamme siella kolme yota ja sunnuntaina lennamme Buenos Airesiin viela neljaksi yoksi. Sitten onkin aika palata takaisin kotoiseen Suomeen.

30.3.2009

Nazca

Kavimme tanaan katsomassa ne kuuluisat linjat. Kunnon perulaiseen tapaan lentoyhtio oli toki eri, mita hostelli lupasi ja vaikka lahdon piti olla klo. 8 meidat haettiin kentalle noin 8.30. Muuten reissu oli kuitenkin suhteellisen hyvin jarjestetty ja hetken odottelun jalkeen meidat ohjattiin pieneen viisipaikkaiseen Cessnaan. Lentomatka oli melko hurja tiukkine kaarroksineen, mutta kaikki tarkeimmat kuviot tuli nahtya. Onneksi jatin aamupalan valiin, silla loppulennosta tuli jo hieman paha olo. Horisonttiin katsominen auttoi kuitenkin ja sain kuvioista paljon valokuvia. Taustalla kohosi myos maailman korkein hiekkadyyni, jolla on korkeutta yli 2000 m merenpinnan tasosta.

Loppupaiva on mennyt ottaessa rennosti. Kavimme syomassa lounaan paikassa nimelta Don Hono. Nazca on selvasti Cuscoa edullisempi ja kahden ruokalajin lounaan juomineen sai alle 4 eurolla. Majapaikasamme on myos uima-allas, mutta ikava kylla sita vasta taytettiin tanaan. Saa on niin lammin, etta pieni pulahtaminen olisi ollut mukavaa. Huomenna aiomme aamulla ensin kayda tutustumassa Nazca-kulttuurin hautausmaahan ja sen jalkeen lahtea kohti Piscoa, jossa aiomme kayda veneristeilylla tutustumassa paikallisiin merielaimiin. Toivottavasti naemme viimein myos pingviineita.

Vetta ja sahkoa, vihdoinkin. Nazca, Peru.

Korkeanpaikan leirimme on ohi ja saavuimme tanaan 15 tunnin uuvuttavan bussimatkan jalkeen pieneen aavikkokaupunkiin nimelta Nasza. Kaupunki on kuuluisa keskelle aavikkoa tehdyista linjoistaan, joista osa on suoria viivoja ja osa muodostaa kuvioita, kuten apinan, "astronautin" (tai pollopaisen papin, kuten sen voi myos tulkita) ja hamahakin. Kukaan ei tarkalleen ottaen tieda kuka kuviot on rakentanut ja miksi. Erikoista on, etta kuviot voi nahda vain ilmasta, mutta kuvioiden rakentamisen aikoihin ihminen ei viela tiettavasti osannut lentaa. Huomenna me aiomme kayda katsomassa kuviot lintuperspektiivista pienkoneen ikkunasta.

Tanaan Naszassa koettiin sahkokatko ja sahkot olivat poikki jo klo 8 aamulla kun saavuimme kaupunkiin. Noin 8 tuntia myohemmin ne saatiin takaisin ja paasin vihdoinkin suihkuun. Myos Cuscossa oli ongelmia veden kanssa ja en paassyt siellakaan suihkuun eilen. Perussa sahko- ja vesikatkokset kestavat nakojaan tuntikausi kerrallaan. Lisaksi maa vaikuttaa myos hieman Boliviaa vaarallisemmalta. Varkauden uhreiksi emme ole edelleenkaan onneksi joutuneet (kop kop), mutta bussimatkaa ennen matkustajien laukut tarkastettiin ja lisaksi taalla maassa on tapana kuvata kaikki bussimatkustajat ennen matkaa videokameralla. Teiden varsilla on poliisien tarkastuspisteita ja passia/henkilollisyystodistusta joutuu nayttaa vahan valia. Cuscossa hostelli, jossa olimme viimeisen yon sijaitsi hieman ydinkeskustan ulkopuolella ja sen edessa oli aseistettu turvamies 24 h. Baarista takaisin tullessa taksikuski yritti kusettaa vaihtorahan kanssa, mutta onneksi Heli oli tarkkana (olisimme tosin havinneet 3 solia eli alle yhden euron).

Bussimatkalla minua vaivasi matkapahoinvointi, joka oli varmaankin sekoitus mutkaisia teita ja toyssyja seka hieman krapulaista oloa, joka oli seurausta kierroksesta Cuscon yoelamassa. Perulaiset yokerhot olivat aika lailla vastaavia paikkoja kuin bolivialaiset ja niihin ei enaa tarvitse menna talla reissulla. Muuten bussi, jolla taitoimme Cusco-Nazca-valin oli melko luksusta ja penkit sai taas kunnolla alas. Helin edessa istunut israelilainen tytto ei tosin ymmartanyt, etta penkin voisi nostaa aamupalan tarjoilun ajaksi ylos, jotta takana oleva mahtuisi paremmin syomaan.

Cuscossa tuli parin viime paivan aikana lahinna katseltua museoita, joihin paasi boleto turisticolla. Suurin osa museoista oli hyvin pienia ja niissa oli vain pari nayttelyhuonetta. Osassa oli myos naytilla jotain kopioita ruukuista ja en ymmarra mita jarkea on laittaa kopiota esille kun alkuperaisiakin on melko runsaasti olemassa. Lisaksi kavimme ostamassa matkamuistoja ja tuliaisia ja rinkka on tassa vaiheessa aivan taynna. Onneksi seka TACAlla, etta British Airwaysilla saa olla kaksi 20 kg:n laukkua ruumaan menevissa matkatavaroissa. Loysin lisaksi seka koka-olutta (jonka nimi oli muuten Apu) seka koka-toffeeta. Harmi, ettei noita kokatuotteita saa tuoda lainkaan EU:n alueelle tai edes Argentiinaan, silla melko janna maku niissa on. Mitaan muita vaikutuksia en niilla ole havainnut olevan.

Nasza on muuten melko pieni ja ainakin sunnuntaina sahkokatkon aikaan taalla oli todella tylsaa. Perulaiset ovat sen verran katolisia, etta monet paikat sulkevat ovensa sunnuntaiksi. Onneksi huomenna alkaa taas viikko ja meilla on aktiviteettia. Tiistaina suuntaamme kohti rannikkoa ja Piscoa, jossa on tarkoitus viettaa pari yota. Sen jalkeen vuorossa on matkan toiseksi viimeinen kohde eli Lima.

27.3.2009

Perun omalaatuisuuksia

Nyt olemme jo turvallisesti takaisin Cuscossa tutussa hostellissa. Ajattelin tassa aikani kuluksi listata muutaman perulaisen outouden.

1. Inka Cola: keltaista melko makeaa limsaa, joka ei juurikaan muistuta muita cola-juomia maultaan. Kuten melkein kaikki muutkin juomat Inka Colakin on Coca Cola Companyn omistuksessa.

2. Hora Peruana eli aikakasitys. Tasmallisyys ei ole etela-amerikkalaisten hyve ja kiskojen korjausta odotellessa tuli todettua, etta yksi Perun tunti vastaa neljaa Suomen tuntia. Boliviassa tunti tarkoitti yleensa noin 2-3 Suomen tuntia.

3. Paikannimet: Tanaan tuli todettua, etta Cuscostakin loytaa Plaza Kusipata. Muitakin patoja taalla on runsaasti. Tunari-niminen kyla loytyy myos. Hostel My Friend heratti myos hilpeytta.

4. Junaliikenne. Peru Rail on paitsi epaluotettava, myos kallis. Lisaksi Cuscon lahistolla olevalle vuorella paasemiseksi on kehitetty melko omalaatuinen ratkaisu: juna ajelee edestakaisin siksaksia niin, etta joka kerralla otetaan hieman lisaa korkeutta. Tuskatuttavan hidasta, mutta pommin nukkuneet matkustajat saavat junan helposti kiinni taksilla.

5. Ruokalajit: eksoottisimpana mainittakoon marsu. Alpakkaa ja laamaa on myos saatavilla ja lisaksi tarjolla on myos raakaa kalaa. Tata annosta kutsutaan Cheviceksi. Tasta herkusta on myos olemassa ns. erotico-versio, joka sisaltaa kaikenlaisia ayriaisia kalan lisukkeena.

6. Vessat: (Kuten kehittyvissa maissa yleensakaan myoskaan) perulaiset viemarit eivat sieda vessapaperia vaan se pitaa heittaa vessassa olevaan roska-astiaan. Saattaa kuulostaa hiukan epahygieniselta, mutta putkien tukkiminenkaan ei ole kovinkaan hyva vaihtoehto. Vessapaperia taalla sentaan on tapana kayttaa toisin kuin esim. Intiassa.

7. Ravintoloiden sisaanheittajat seka tarjoukset Aguas Calientesissa. Koska nyt ei ole sesonki on ravintoloilla kova kilapailu asiakkaista. Ruokaa luvataan halvalla, mutta laatu ei aina ole kovin korkea. Eilen syomassamme pizzassa ei paljoa taytetta ollut ja pohja oli myos todella ohut. Ruokailun jalkeen pizzerian sisaanheittaja yritti hetken saada minua uudestaan syomaan, kunnes tajusi, etta olin juuri ruokaillut kyseisessa paikassa. Drinkkitarjouksetkin Aguas Calientesissa olivat houkuttelevia: 4 drinkkia yhden hinnalla tai 5 olutta 20 solilla (eli n. 5 eurolla).

26.3.2009

Aguas Calientes eli Machu Picchun kyla

Joskus kaikki tuntuu sujuvan ja joskus ei. Toissapaivana kaikki sujui: loysimme suuremmitta vaikeuksitta melko hyvin katketyn paikallisbussiaseman Cuscosta ja otimme halvan minibussin paikkaan nimelta Pisac. Noin tunnin ajomatkan jalkeen olimme pienessa kylassa, jossa sattui olemaan juuri myos toripaiva. Torilla myytiin tosin lahinna matkamuistoja turisteille, mutta valikoima oli hieman erilainen kuin muualla. Syy Pisaciin matkustamiselle oli kuitenkin inkalinnoitus, joka sijaitsi kuinkas muuten kuin vuoren paalla noin 5 km kipuamisen paassa. Otimme haasteen vastaan ja noin tunnin hikisen urakan jalkeen olimme linnoituksella, josta oli todella hienot nakymat alhaalla sijaitsevaan inkojen pyhaan laaksoon.

Pisacissa nautimme myos lounaan pienessa ravintolassa, josta sai myos virkistavaa kokalehti-uutetta. Paikassa oli myos hieman liiankin seurankipea kissa, jota sai jatkuvasti hatistella pois sylista. Lounaan jalkeen matka jatkui minibussilla paikkaan nimelta Urubamba, josta saimme neuvoteltua itsellemme taksin noin 25 €:n hintaan ensin paikkan nimelta Moray ja sen jalkeen viela paikkan nimelta Ollantaytambo, jossa vietimme yon. Morayssa sijaitsee jalleen yksi inkaraunio, mutta tama poikkesi muista melko radikaalisti siina, etta raunio koostui ympyranmuotoisista tasoista. Rakennelman kayttotarkoitus ei ole taysin selvilla, mutta on spekuloitu, etta rakennelma olisi toiminut jonkinlaisena maanvijelyslaboratoriona, jossa inkat testasivat mika lampotila on millekin viljelyskasville otollisin.

Moray sijaitsi noin 2o km paassa Urubambassa huonon tien paassa ja Ollantaytamboon paastaksemme meidan piti kulkea uudelleen Urubamban kautta. 60 km 25 eurolla ei siis ollut mikaan hirvittavan kallis taksa taksista. Ollantaytambo oli ihastuttava pieni kyla, jonka inkat olivat rakentaneet ja jonka asemakaava noudatti edelleen inkojen suunnitelmaa. Kylan asukkaatkin olivat suurimmaksi osaksi inkojen jalkelaisia. Kylan ylapuolella vuorenrinteessa sijaitsi suuri inkalinnoitus, jossa inkat saavuttivat yhden harvoista voitoistaan espanjalaisista konkistadoreista. Voitto jai tosin lyhytaikaiseksi, silla espanjalaiset palasivat suuremman voiman kanssa. Paikassa oli myos pieni mukava baari nimelta Quetshua Blues Bar, jossa tuli istuttua iltaa parin jenkin ja britin kanssa.

Eilinen ei sitten mennytkaan ihan putkeen: aamulla poltin kieleni kokalehtien kanssa touhutessani. Jotta kokalehdista erittyisi vaikuttavaa ainetta, niihin pitaa lisata emaksista ainetta ja perulainen aine oli huomattavasti tujumpaa kuin bolivialainen. Lisaksi meidan kahden tunnin junamatkamme Aguas Calientesiin venyi lopulta perati kuuden tunnin pituiseksi, silla maanvyoryma oli katkaissut kiskot. Odottelimme keskella ei mitaan radan kunnostusta nelisen tuntia. Muuta emme eilen paljoa ehtineetkaan.

Tanaan vuorossa oli Machu Picchu ja se oli todella uskomaton kokemus. Herasimme jo 4.45 ehtiaksemme rauniokaupunkiin mahdollisimman aikaisin. Aamu valkeni sumuisena ja bussimme huristellessa mutkaista tieta vuorenrinnetta ylos tajusimme, ettei tassa saassa nae yhtaan mitaan. Ensimmaiset kaksi tuntia kuljimmekin sumussa ja sateessa ympariinsa, mutta sitten tuuli alkoi puhaltataa ja hajotti pilvia sen verran, etta inkojen hylatty kaupunki paljastui silmiemme eteen. Machu Picchu oli yllattavan iso kaupunki, joka on rakennettu kahden vuorenhuipun valiin keskelle subtrooppista metsaa. Ei ihme, etta se pysyi salassa vuoteen 1912 saakka. Kiipesimme myos viereiselle Wayna (tai Hyana kirjoitusasusta riippuen) Picchulle. Kipuaminen oli kova homma, silla rinne oli paikoitellen todella jyrkka, mutta nakoala oli ehdottomasti vaivan arvoinen. Inkat ovat kylla olleet uskomattomia rakentajia ja en ole koskaan kokenut mitaan vastaavaa kuin nakoalan korkealta vuorenhuipulta alla sijaitsevaan Machu Picchuun. Ymparilla kohosi pystysuoria vuorenrinteita ja paikoitellen pudotusta alla olevaan laaksoon oli varmaan melkein kilometri. Hiukan meinasi huimata! Ainoa negatiivinen asia Machu Picchussa olivat jarkyttavat hinnat. Bussit sinne kustansivat perati noin 5 € yhteen suuntaan ja lasi Inka Colaa maksoi noin 4 €. Hirvittavaa rahastusta maassa, jossa hintataso on muuten niin alhainen. Paasymaksukin oli noin 30 €.

Machu Picchun jalkeen kavimme virkistaytymassa aguas calienteksissa eli kuumissa lahteissa, joiden mukaan kaupunki on saanut nimensa ja seuraavaksi pitaisi suunnata kohti juna-asemaa. Illalla olemme toivon mukaan takaisin Cuscossa.

23.3.2009

Cusco

Machu Picchu taitaa olla sama Perulle, mita Taj Mahal Intialle: molemmat vetavat puoleensa hirvittavan maaran turisteja ja molemmilla paikalliset osaavat myos rahastaa. Hinnat taalla ovat osittain jopa jarkyttavan korkeat: enaa ei voi kavella sisaan mihin tahansa ravintolaan, silla keskusaukion eli Plaza de Armasin ymparilla sijaitsevissa ravintoloissa hintataso on ilmeisesti lahes sama kuin Suomessa. Myos junalippu Machu Picchulle on hinnoissaan: kallein vaihtoehto kustantaa jarkyttavat 588 dollaria!!! Me selvisimme noin 60 eurolla, koska lahdemme reitin puolivalista Ollantaytambosta, jonne olisi tarkoitus huomenna matkustaa erilaisilla paikallisbusseilla. Ollantaytambo sijaitsee inkojen pyhassa laaksossa ja sinne paastakseen taytyy ostaa paasylippu nimelta boleto turistico. Tama lippu kustantaa perati 30 euroa ja sisaltaa sisaanpaasyn muutamaan pieneen museoon Cuscossa, seka muutaman ympariston rauniokohteeseen. Seka junalippujen, etta boleto turisticon hinnat ovat moninkertaistuneet muutamassa vuodessa. Lisaksi meidan pitaa ostaa viela paasylippu Machu Picchulle, jolla lienee hintaa noin 25 e.

Cusco on taynna turisteja ja joka paikassa nakyy myos vartioita ja poliiseja, jotka huolehtivat talle kaupungille elintarkeiden matkailijoiden turvallisuudesta. Kaupunki on rakennettu muinaisen inkakaupungin paalle ja monen rakennuksen seinassa on edelleen nakyvissa inkojen taidokkaasti loveamia kivia. Kaupungissa on myos monta hienon nakoista kirkkoa, joihin kaikkiin pitaa tietysti maksaa paasymaksu jos haluaa ihailla niita sisalta. Yhdessa on kuitekin ilmeisesti sen verran erikoinen alttaritaulu, etta sita taytyy kayda katsomassa: viimeisella ehtoollisella tarjoillaan marsua!

Kavimme tanaan hankkimassa myos lentoliput Limasta Buenos Airesiin. Hieman rasittavaa oli se, etta vaikka ollaan Perussa lento olisi ollut halvempi maksaa dollareilla kuin Perun omalla rahayksikolla nuevo soleilla. Mutta mistapa me olisimme dollareita nyt taikoneet, joten havisimme lennon ostossa noin 20 euroa. Tanaan eivat automaatit edes hyvaksyneet Visa Electronia ja Visan alhaisen nostorajani (joka on yksi reissun turvajarjestelyista) vuoksi en olisi pystynyt dollareita mistaan riittavasti edes nostamaan. Nyt meilla on kuitenkin lento 5.4. ja ehdimme pari paivaa viela kerailla puuttuvia tuliaisia/matkamuistoja Buenos Airesista. Limaan meilla on jaane kuin yksi paiva aikaa tutustua, mutta kuulemamme mukaan se ei mikaan hirvittavan tarkea nahtavyys olekaan.

Kavimme tanaan katsomassa myos inkarauniot noin 2 km kavelymatkan (tai oikeammin kipuamisen) paassa keskustasta. Paikan nimi oli Sacsaywaman ja lausuttuna se kuulosti ihan "sexy womanilta". Aikoinaan Cusco on ilmeisesti ollut puuman muotoon rakennettu ja Sacsaywaman toimi puuman paana. Linnoituksen siksakia tekevat muurit toimivat seka puuman hampaina, etta tehokkaana puolustuslinjana, joka pakotti hyokkaajan paljastamaan sivustansa puolustajalle. Espanjalaisten konkistadorien valloitettua Cuscon uudeksi nukkehallitsijaksi nimitettiin Manco Inca, joka kuitenkin paatti kapinoida. Manco Inca joukkoineen valtasi heikosti vartioidun Sacsaywamanin, joka sijaitsee strategisesti ajatelleen erinomaisessa paikassa Cuscon ylapuolella. Seuranneessa verisessa taistelussa espanjalaiset onnistuivat lopulta juuri ja juuri voittamaan Manco Incan joukot ja taistelun jalkeen alueelle jai tuhansien inkojen ruumiit, joita Andien korppikotkat sitten saapuivat syomaan. Taman vuoksi Cuscon vaakunassa on edelleenkin 8 korppikotkan kuva.

Ollantaytamobossa inkat sen sijaan saavuttivat yhden harvoista voitoistaan espanjalaisista ja tata linnoitusta tai oikeammin sen raunioita aiomme lahtea huomenna katsomaan. Sen jalkeen yovymme ensin Ollantaytambon kylassa ja sen jalkeen viela Aguas Calientesissa, jota myos Machu Picchun kylaksi kutsutaan. Machu Picchun aiomme kayda katsomassa aikaisin aamulla auringon noustessa valttaaksemme suurimman osan muista turisteista.

21.3.2009

Islas Flotantes

Tanaan kavimme katsomassa kelluvat saaret, jotka olivat odotusten mukaisesti melkoisia turistirysia. Oli kuitenkin mielenkiintoista nahda kaislasta rakennetut saaret ja veneet ja kuulla, etta paikalliset kayttivat kaislaa lisaksi myos ravintona ja polttoaineena. Syotava osa sijaitsi ruo´on tyvessa ja ihan kohtuulliselta se maistui. 10 solin eli yli 2 euron hintaan/hlo paasimme myos kaislaveneen kyytiin. Kallista hupia paikalliseen hintatasoon nahden. Opimme myos, etta kaislaveneiden sisaan punotaan tyhjia Coca Cola ja Inka Cola-pulloja kellukkeiksi. Samalla risteilylla oli myos pari suomalaista, jotka olivatkin ensimmaiset kohtaamamme suomalaiset Mendozan jalkeen.

Eilen illalla hankin jalleen uuden elamyksen kun maistoin marsua. Ravintola oli melko hieno ja tarjoilijalla oli puku paalla. Oli jotenkin koomista saada sellaisessa paikassa eteensa friteerattu marsu, jonka kapalat oli koristeltu foliolla. Kesken ruokailutoimituksen marsun paa lensi myos melkein viereiseen poytaan ja siina vaiheessa pokka ei enaa pitanyt vaan repesimme nauramaan. Milta marsu sitten maistui? Kliseisesti on vastattava, etta kanalta. Paljoa siina ei kylla ollut syomista.

Myohemmin illalla vierailimme paikallisten suosimassa baarissa, jossa kaikki tuntuivat juovan teeta, jossa oli sokeria, sitruunaa ja anisviinaa. Juoma tarjoiltiin tuopeista. Yllattavan hyvaa se oli ja lammitti mukavasti viileaa iltaa. Lampotila taalla ei ole kovinkaan korkea ja tanaan ostamani villapaita tuli heti tarpeeseen. Onneksi ei kuitenkaan sada. Melkoisen turistihabituksen olen kylla onnistunut jo hankkimaan: paallani on laamanvillasta tehty varikas villapaita, sen paalla on laamanvillasta tehty takki, joka on koristeltu Nasza-linjoja muistuttavilla lintukuvioilla ja kaulassa on jokin inkojen kuukalanteria muistuttava riipus. Kaiken kruunaa viela korvalapallinen pipo.

Huomenna tarkoitus olisi lahtea kohti Cuscoa ja Machu Picchua.

20.3.2009

Puno, Peru

Tanaan saavuimme Peruun, joka on matkan viimeinen uusi maa. Kelloa siirrettiin taas tunti taaksepain ja meidan taytyy taas opetella yksi uusi valuutta eli Perun nuevo sol. Muuten Peru vaikuttaa ehka hieman Boliviaa rasittavammalta paikalta siina mielessa, etta joku on jatkuvasti kauppaamassa jotakin. Boliviassa sai olla melko rauhassa jopa matkamuistomyymaloissa. Lisaksi liikenne taalla on melko kaoottista ja aanimerkkia kaytetaan Boliviaa liberaalimmin. Rajatarkastus oli todella sujuva ja siihen ei montaa minuuttia tuhlaantunut.

Olemme tanaan naureskelleet paikannimille taalla Perussa. Ensin ajoimme bussilla paikan nimelta Cusipata ohi ja taalla Punossa majoitumme paikassa nimelta Los Uros. Lisaksi samalla kadulla on matkatoimisto nimelta Cusi Expeditions. Muuten emme olekaan paljoa taalla viela saaneet aikaan ja talla hetkella suurin osa kaupoista on kiinni. Taalla siesta jatkuu ilmeisesti klo. 15 saakka. Illalla tarkoitus olisi kayda katsastamassa Lonely Planetin koko etelaisen Perun parhaaksi baariksi mainostama paikka ja huomenna lahdemme tutustumaan Titikaka-jarven kelluviin saariin, jossa Uros-intiaanit edelleen asustelevat ja askartelevat kaislaveneita ja kasitoita.

19.3.2009

Isla del Sol - Copacabana

Vuori tuli valloitettua ja nakymat huipulta olivat hienot! Kipuamine oli tosin melko kova urakka nain korkealla. Jo pienikin rasitus hengastyttaa edelleen, mutta ehka hieman paremmin olemmo jo vuoristo-olosuhteisiin sopeutuneet. Mietinkin jo tassa, etta kuinkahan korkea hemoglobiini minulla nykyisin on, kun tata korkeanpaikan leiria on tullut kohta jo kuukausi vietettya.

Matka Isla del Solille alkoi eilen aamulla venematkalla. Paatti oli aivan tupaten taynna ja aallot ihan kohtuulliset. Perille kuitenkin paastiin puuduttavien 2,5 h:n jalkeen. Saavuimme Isla del Solin pohjoisosaan pieneen kylaan nimelta Challapampa, jossa ensin vierailimme oppaan johdolla pienessa museossa. Paikassa oli kuulemma joskus ollut esilla inkojen kultapatsaita, joita oli jarvenpohjasta sukeltanut mm. Cousteau. Nyt patsaat oli kuitenkin siirretty parempaan turvaan La Paziin ja paljoa muuta nahtavaa museossa ei sitten ollutkaan. Jatkoimme polkua pitkin ylos vuorenrinnetta ja ohitimme pienia kylia, joissa viljeltiin maissia, jotain toista viljelyskasvia seka perunaa. Lisaksi ihmisisilla oli lampaita ja aaseja. Talot olivat hyvin pelkistettyja.

Saavuimme tasanteelle, jossa sijaitsi seka inkojen uhrialtaari etta pyha kivi, jossa oli seka ylijumala Virakochan (kiitos Olipa kerran Ameriikka tastakin tiedosta) etta puuma kuvat. Nimi Titikaka-tarkoittaa muuten puumakivea ketsuaksi. Lahistolla oli myos Tiwanaku-kulttuurin raunioita. Tiwanakut asuttivat saarta paljon ennen inkoja ja inkat ottivat suurimman osan tiwankujen rakennuksista omaan kayttoonsa. Muuten kulttuurit olivat kuitenkin melko erilaisia ja inkat puhuivat ketsuaa ja tiwanakut aymaraaa. Molempia kielia puhutaan taalla muuten edelleenkin ja ilmeisesti osa saarelaisista ei vielakaan osaa kuin muutaman sanan espanjaa.

Opastettu kierros jatkui takaisin kylaan, mutta me suuntasimme toista polkua seuraillen saaren lapi kohti etelapaan kylaa nimelta Yumani. Polku kulki vuorenhuippujen ja laaksojen kautta ja matkan varrelle mahtui myos eukalyptusmetsa seka pieni kyla, jossa lapset paimensivat lampaita. Yumanissa maisemat olivat aivan kasittamattoman upeat, silla kyla sijaitsee vuoren huipulla ja sielta nakee Titikaka-jarven yli seka Boliviaan, etta Peruun. Loysimme halvan majapaikan (3 euroa/yo/hlo) ja lahdimme viela katsomaan yhdet rauniot ennen iltaruokaa.

Ravintola oli todellinen perheyritys, jossa perheen aiti seka kaksi tyttoa laittoivat maistuvaa ruokaa taimenesta. Boliviassa ei ilmeisesti tunneta kasitetta lapsityovoima vaan lapset ovat mukana pelloilla, kaivoksissa, ravintoloiden keittioissa jne. Yolla tuli nukuttua ennatykselliset 13 tuntia. Aamulla laskeuduimme alas inkojen rakentamia portaita pitkin ja otimme lautan takaisin Copacabanaan. Talla kertaa matka sujui hieman nopeammin, vaikka alus olikin jalleen pahasti ylilastattu. Samassa veneessa matkasi myos nuorehko bolivialainen nainen lapsensa kanssa. Heidan vieressaan istui argentiinalaisia (joiden kanssa eilen juttelimme hetken), jotka leikkivat lapsen kanssa ja ihastelivat bolivialaisen intiaanialkuperaa olevan naisen hattua (josta tuli minulle mieleen lahinna knalli). Tuli mieleen, etta melko erilaisista maailmoista namakin naapurimaissa asuvat ihmiset ovat. Argentiinalaiset ovat aivan kuin eurooppalaisia ja suurin osa bolivialaisista elaa edelleen perinteisissa asumuksissa ja harjoittaa maanviljelysta tai muita perinteisia ammatteja. Etenkin naiset pukeutuvat myos edelleen hyvin perinteisesti hameisiin, varikkaisiin huiveihin, joissa kannetaan lapsia tai tavaraa seka hattuihin. Hetken jo mietin, ettei meilla Euroopassa moista eroa ole, kunnes muistin Pietarin lahiot. Aika eri maailmassa siellakin ihmiset elivat kuin Suomessa.

Huomenna suuntaamme kohti Punoa ja Perua. Koska meilla on viela runsaasti aikaa, paatimme yrittaa matkustaa Perussa Limaan maateitse. Matkalle mahtunee ainakin Nasza seka Pisco, josta pitaisi myos olla mahdollisuus tehda pieni veneretki lahiston "koyhan miehen galapakossaarille".

17.3.2009

Cobacabana, Bolivia

Tanaan kaikki on tuntunut sujuvan. Aamulla hostellilaskustani oli ilmeisesti jaanyt pois pari sunnuntaina nauttimaani olutta, mutta enpa jaanyt asiaa sen tarkemmin selvittamaan. Hostellista ulos astuessamme tyhja taksi sattui ajamaan juuri sopivasti ohitse ja paasimme vaivattomasti hautausmaan lahella olevalle bussiasemalle, josta bussit Copacabanaan lahtevat. Aluetta pidetaan hieman vaarallisena etenkin taskuvarkaiden osalta ja olimme hyvin tyytyvaisia kun taksista ulos astuessamme meille tultiin valittomasti kauppaamaan lippuja juuri lahdossa olevaan bussiin. Useamman tunnin odottelu tuolla bussiasemalla ei olisi ollut lainkaan mukavaa.

Bussissa edessa olevaan penkkiin sattui kerrankin istumaan henkilo, joka ei vakisin yrittanyt runnoa penkkiaan niin alas kuin mahdollista. Polveni paasivat tanaan helpolla. Kaiken huipuksi bussi sattui hajomaan paikkaan, jossa sattui olemaan takseja ja bussifirma jopa kustansi meille taksin perille saakka. Ennenkuulumatonta tassa maassa! Mielenkiintoinen oli myos vesistonylitys puulautalla. Samoilla kulkuvalineilla bussitkin kuskattiin muutama sata metria levean salmen yli.

Copacabana on pieni ja tahan aikaan vuodesta rauhallisen oloinen paikka. Paakatu on aikamoinen turistirysa ravintoloineen, matkatoimistoineen, matkamuistomyymaloineen jne. Rannasta saa vuokrata polkuveneita ja ostaa olutta kojuista. Majoitus ja ruoka on taallakin halpaa ja soimme asken ravintolassa Trucha Criollaa eli paikallista taimenta alle 5 euron hintaan/hlo. Vielakin halvemmalla selvisimme tosin eilen kiinalaisessa ravintolassa La Pazissa, jossa meidan molempien annoksemme maksoivat yhteensa noin 5 e juomineen. Koin eilen myos uuden makuelamyksen kun hapanimelakanan kastikeena toimi marmeladi. Oli melko eksoottista vetaa friteerattuja kananpaloja hillon kanssa. Tanaankin makuhermoni ovat saaneet kokea uuden elamyksen: kuivatut perunat. Maku toi hieman mieleen lannanhajun ja kokeilu jai suurella todennakoisyydella ainutkertaiseksi.

Myohemmin tanaan tarkoitus oli valloittaa yli 3900 m korkea vuori. Hiukan helpommaksi urakan tekee se, etta huippu sijaitsee vain 100 m ymparistoa korkeammalla. Paikasta pitaisi kuitenkin olla hienot maisemat. Huomenna lahdemme sitten kohti Isla del Solia, jossa inkojen luomismyytin mukaan syntyi ensimmainen inka. Sopiva aloitus inkojen valtakuntaan tutustumiselle.

16.3.2009

La Paz, vihdoinkin

Saavuimme La Paziin eilen. Saa Rurrenabaquessa pysyi poutaisena ja me kaytimme ensin useamman tunnin nettia kayttaen. Sen jalkeen menimme syomaan tarkoituksena kuluttaa jaljella oleva aika rauhalliseen ruokailuun. Kesken kaiken lentoyhtion tati juoksee kuitenkin sisaan ja kertoo lennon lahtevan 45 min aikaisemmin kuin meille oli ilmoitettu. Bolivian aika tuntuu siis venyvan kumpaankin suuntaan. Yleensa 5 minuuttia on vahintaan 20 ja 20 minuuttia ainakin tunti. Eipa siina sitten muuta kun kovalla kiireella maksamaan lasku ja sen jalkeen ulos, jossa lentoyhtion tati on hankkinut meille "taksit" eli kaksi moottoripyorakuskia. Moottoripyoramatka lentokentalle oli melko epamukava kokemus, silla kuskit ajoivat tajuttoman lujaa surkeaa tieta pitkin ja mitaan kyparaa ei tietenkaan ollut tarjolla. Ehdimme kuitenkin lennolle.

Lentomatka sujui nopeasti, mutta kyyti oli loppumatkasta melko pomppuista ja yksi kyydissa ollut israelilainen tytto tuntui olevan lahes paniikissa ja toinen ilmeisesti bolivialainen nainen oksensi. Paasimme kuitenkin turvallisesti La Pazin kentalle, jossa ilma olikin mukavan viilea. Vuoristotautikaan ei meita yllattanyt, joten kaikki meni oikein hyvin. Illalla nautiskelimme hostellin grillibileissa hieman pihvia ja menimme aikaisin nukkumaan.

Tanaan kavimme tutustumassa koka-museoon, joka oli hyvin mielenkiintoinen paikka. Kokalehtia taalla on tosiaan pureskeltua jo noin 5000 vuotta ja vasta kun kokaiinista tuli ongelma lansimaissa piti kokaviljelmia alkaa havittaa Andeilta. Lisaksi meille selvisi, etta USA:ssa Coca Cola Companylla on edelleenkin erityislupa kasvattaa kokapensaita ja Coca Colassa on edelleenkin raaka-aineena koka-lehtia. Kyseessa vaan on lajike, joka sisaltaa lahinna vain kofeiinia ja vain hyvin vahan kokaiinia (yhtio itse vaittaa kyllakin ettei valmis tuote sisalla sita ollenkaan, mutta en ymmarra miten sita kaikkea saisi pois). 1900-luvun alkuun saakka Coca Colassa sen sijaan oli runsaasti kokaiinia ja sen piristava vaikutus johtui enemman kokaiinista kuin kofeiinista.

Huomenna meilla on tarkoitus lahtea kohti Titicaca-jarvea ja suunnata sielta Peruun.

15.3.2009

Rurrenabaquessa edelleen

Koko eilisen paivan aurinko paistoi lampimasti ja tanaan lentojen pitaisi kulkea. Paasimme vasta kolmannelle lennolle, silla lentoja oli peruttu myos aiemmilta paivilta. Nyt edessa on siis jalleen noin neljan tunnin odotus, jonka jalkeen toivon mukaan lahdemme kohti lentokenttaa. Nyt pitaa vaan toivoa, etta saa pysyy poutaisena viela muutaman tunnin lisaa. Talla hetkella tilanne ainakin nayttaa melko hyvalta.

Eilinen oli loppujen lopuksi melko miellyttava paiva. Aurinko paistoi vaihteeksi ja istuskelin kattoterassilla aurinkoa ottaen ja olutta siemaillen. Illalla tuli taas kaytya syomassa vakioravintolassa, jossa tapasimme jo kolmannen kerran talla reissulla englantilaiset Andyn, jonka kanssa tuli taas vaihdettua muutama sana. Illan lopuksi piti viela maistella caipirinhaa Mossquito-barissa, jossa ei taaskaan ollut montaa asiakasta.

Jos tanaan vihdoinkin paasemma La Paziin aiomme viettaa siella pari yota pyykkia pesten ja korkeaan ilmanalaan totutellen. Sen jalkeen tarkoitus olisi suunnata kohti Etela-Amerikan suurinta jarvea eli Titicacaa. Kyseessa on myos yksi maailman korkeimmalla sijaitsevista jarvista. Siella tarkoitus olisi vieraille Copacabanassa seka Isla del Solilla, jossa pitaisi olla inkaraunioita. Sen jalkeen matka jatkuu kohti Perua.

14.3.2009

"You can check out, but you can´t never leave"

Tuo Hotel Californian lyriikka tuntuu sopivan hyvin tahan paikkaan. Rurrenabaquessa siis olemme edelleenkin. Lentoyhtio sai lopulta sitten paatettya, etta tanaan ei voi lentaa. Bussit olivat kaikki jo menneet ja jeepin hinta oli perati 3000 boliviaanoa, joka on jopa neljan matkustajan kesken jaettuna melkein 100 e/hlo. Eipa siis auttanut muu kuin jalleen kerran palata takaisin Los Ducanes de Rurre-hotelliimme, talla kertaa tosin vaihtelun vuoksi eri huoneeseen. Masennus meinasi jo iskea, mutta paatimme hoitaa taalla sellaisia asioita, joita taalla voi hoitaa ja joita olisimme tehneet La Pazissa. Veimme pyykit pesuun, kaivoimme rahavyosta hata-dollarit esiin ja marssimme rahanvaihtoon ja mina kavin parturissa. Melko halpaa lystia, silla hiusten ja parran leikkuu kustansi 15 boliviaanoa, joka on hieman alle 2 euroa.

Huomenna suunnitelma on selva: lentoyhtio vakuutti kovasti, etta huomenna varmasti voi lentaa ja uskon, etta voikin ellei ala satamaan. Paiva on ollut aurinkoinen ja todella kuuma. Mikali 8.30 saamme kuitenkin taas kuulla lennon olevan myohassa aiomme ottaa rahamme takaisin (onneksi lentoyhtio maksaa kayttamattoman lennon, sekaan ei tassa maassa ole mikaan itsestaanselvyys) ja marssia bussiasemmalle, josta otamme bussin La Paziin. Yhtaan yota enempaa emme taalla aio enaa viettaa. Mieliala on kuitenkin nyt hieman parempi, koska huoneessa on toimiva tuuletin, kohta saamme puhtaat vaatteet ja olen saanut hiukset ja parran lyhennettya paremmin trooppisia olosuhteita vastaaviksi. Lisaksi taskussa on taas sen verran rahaa, etta voimme illalla kayda ravintolassa syomassa ja nautiskelemassa pari drinkkia tylsyyteen.

Odotusta, odotusta, odotusta...

Edelleen Rurressa. Koko eilisen paivan satoi, mutta illalla saa poutaantui ja yolla koettiin vain yksi pieni sadekuuro (johon heraaminen ei ollut mikaan mukava kokemus). Tana aamuna suuntasimme kohte lentoyhtion konttoria toiveikkaina: saa oli puolipilvinen, melko viilea ja vuorilta puhaltava tuuli oli kuivattanut vesilammikot. Ehka tana aamuna paastaisiin lentamaan viimeinkin La Paziin. Perilla odotti kuitenkin tieto, jonka mukaan joudumme odottaa 4 tuntia, jonka jalkeen sitten katsotaan mahdetaanko tanaankaan lentaa mihinkaan. Todella turhauttavaa. Nyt sita saa sitten jannittaa viela kolme tuntia mahtaako sade alkaa ennen sita (joka paiva taalla on satanut: joskus aamulla, joskus illalla, joskus keskella paivaa, joskus koko paivan). Bolivialainen hitaus alkaa jo kayda hermoille, etenkin kun yksi tarkea syy viivytykseen on ilmeisesti se, etta lentoyhtion pitaa kayda matkustajaluettolo lapi ja katsoa mahtuvatko kaikki yhteen koneeseen. Osa porukasta on nimittain haipynyt kylasta muita kulkuvalineita kayttaen ja niin mekin olisimme tehneet, mikali kaikki paivan lennot olisi peruttu. Bussi kohti La Pazia lahtisi klo. 11 paikallista aikaa, mutta koska tiedonanto on klo. 12.15 emme voi bussia kayttaa. Toinen vaihtoehto on jeeppi, joka kahdelta henkilolta tulee kustantamaan noin 140 dollaria. Aiomme kuitenkin ottaa sen, mikali emme mitenkaan muuten taalta pois paase. Yhtaan yota en enaa taalla haluaisi viettaa.

Eilinen rankkasade kasteli vaatteemme ja koska suurin osa tavaroista on La Pazissa ei puhtaita vaatteita enaa ole jaljella (tai ole ollut pariin paivaan). Tylsistyminen uhkaa pahasti ja lisaksi rahatkin ovat hupenemassa. Kaupungissa ei ole pankkiautomaattia, mutta yksi pankki taalla on ja sielta saa nostettua kateista luottokortilla. Pankki menee tanaan kuitenkin kiinni klo. 12 ja huomenna se ei ole auki. Meilla olisi riittavasti kateista maksaa viela majoitusta maanantaihin asti, mutta mikali lentoyhtio ei palauta lentolippurahoja valittomasti joudumme etsia matkatoimiston, jossa jeeppikyydin voi maksaa luottokortilla. Kaikenkaikkiaan tilanne on siis se, etta haluamme taalta pois ja mahdollisimman pian. Kunpa vaan nyt ei alkaisi satamaan.

Who´ll Stop The Rain

Koko paivan on taas satanut ja huominenkaan lento ei enaa nayta mitenkaan varmalta. Aiemmin paivalla oli myos aivan tajuttoman kuuma, mutta nyt lampotila on onneksi hieman laskenut ja sade tauonnut. Rurrenabaqueta on tullut nahtya aivan riittavasti ja aikaa on yritetty kuluttaa mm. korttia pelaamalla ja olutta juomalla seka nukkumalla. Pieni ahdistus alkaa jo iskea: mita jos taalta ei paase huomennakaan pois? Nain pieneen paikkaan juuttuminen on loppujen lopuksi melko ahdistavaa kun tekemista ei ole ja kaikki vaatteet ovat lapimarkia. Onneksi meilla on vaihtovaatteita La Pazissa, mutta siella ovat myos melkein kaikki kirjat ja muu tekeminen.

Kaikenkaikkiaan tunnelma on nyt vahintaankin odottava. Toivottavasti sade on nyt tauonnut koko yoksi. Olisi todella ahdistavaa herata aamulla sateeseen ja tajuta ettei taalta paase huomennakaan pois. Toinen vaihtoehto on tosin ottaa joko bussi tai jeeppi, mutta ensimmainen vaihtoehto on epaluotettava (vaikka tie La Paziin ei onneksi kuljekaan samaa reittia, missa naimme mutaan juuttuneita busseja ja yksi tuttumme oli paassyt Rurreen La Pazista bussilla). Jeeppi taas on melko kallis vaihtoehto ja menettaisimme jalleen yhden paivan matkustaessa. Aikaa meilla onneksi on edelleen riittavasti, mutta olisi kiva paasta jo etenemaankin. Nyt ei auta muu kuin kayda juomassa parit caipirinhat tai caipiroskat ja syoda ja nukkua.

Hasta luego!

13.3.2009

Todos vuelos cancellado

Kaikki lennot peruttu. Tanaan ei siis ole asiaa La Paziin vaan joudumme viettaa Rurrenabaquessa ainakin viela yhden yon. Koko viime yon satoi ja lentokentalle on mahdoton laskeutua. Toivottavasti huomenna olosuhteet ovat hieman paremmat tai muuten joudumme harkita 12 tunnin puuduttavaa jeeppikyytia La Paziin. Onneksi meilla on runsaasti aikaa, mutta siita huolimatta viivytys on harmittava. Rurre on melko pieni kyla ja taalla ei baarien ja nettikahviloiden lisaksi ole juurikaan tekemista. Kaikki aktiviteetitkin kestavat vahintaan kaksi paivaa, joten joudumme nyt hikoilla kuumuudessa ja toivoa, ettei ensi yona sada.

Kirjoitetaanpa nyt vaikka pari sanaa bolivialaisesta ruuasta. Altiplanolla, ylangolla noin 3000-4000 m korkeudessa merenpinnasta suurin osa ruuasta koostui ranskalaisista seka joko porsaan tai laaman lihasta. Joskus mukana oli myos jotain kastiketta, mutta en voi sanoa ruuan olleen mitenkaan erityisen herkullista. Laama maistui mielestani hieman samalta kuin lammas ja liha oli melko sitkeaa. La Pazissa ja Sucressa sen sijaan oli runsaasti erilaisia ravintoloita ja halutessaan mahansa saattoi tayttaa myos italialaisessa ja meksikoilaisella ruualla. La Pazista loysimme myos hyvan kiinalaisen ja intialaisen ravintolan. Viidakko retkellamme ruoka oli huomattavasti parempaa kuin suola-aavikolla. Viidakossa tarjolla oli monenlaisia hedelmia ja riisia seka spagettia lihan kanssa. Suola-aavikolla jotkut ruuat koostuivat vain riisista tai makaronista ja tonnikalasta. Toki viidakko ymparistonakin on niin paljon rehevampi, etta erilaisia ruokavaihtoehtoja on runsaasti. Aamupalaksi taalla saa yleensa vaaleaa leipaa ja hilloa seka margariinia. Alan olla jo todella kyllastynyt paikallisiin aamupalavaihtoehtoihin ja vaihtelua kaivattaisiin kipeasti. Nykyisessa majapaikassamme kahvi tulee melko erikoissa muodossa: poytaan tuodaan muki, jossa on kuumaa vetta seka kaksi pienta kannua, jossa toisessa on vahva kahvilios ja toisessa maito. Nama kaksi pienta kupillista sekoitetaan sitten suurempaan ja saadaan valmis kahvi.

Juomapuolesta viela muutama sananen. Coca colaa taalla saa joka paikasta ja lisaksi tarjolla on paikallista kokiksen vastinetta. Lisaksi paikallisia virvoitusjuomia saa ainakin papaijan, mandariinin ja greipin makuisina. Alkoholijuomista olut on tavallisin. Yleisimmat merkit ovat Paceña, Huari seka Potosina. Olut on Etela-Amerikalle tyypillista hyvin vaaleaa lageria ja taalla alempana se ei onneksi kuohu niin jarkyttavasti kuin korkeammalla vuoristossa. Muina juomina mainittakoon cuba libre, jota saa toki joka puolelta maapalloa. Brasilian laiheisyyden huomaa taalla siina, etta Caipirinhat ja Caipiroskat ovat melko yleisia drinkkeja (kyseessa on siis joko vodkaa tai jotain brasilialaista viinaa sisaltava drinkki, jossa on lisaksi hieman limea ja jaamurskaa). Sikareita taalta ei ikava kylla tunnu saavan mistaan.

Rurrenabaque, Bolivia

Nyt sita sitten ollaan taas yhta kokemusta rikkaampia: Amatsonin sademetsaa on tullut nahtya pieni kaistale. Lento lahti lopulta noin nelja tuntia myohassa ja noin puolen tunnin lennon jalkeen edessa haamotti pelto keskella tiheaa kasvillisuutta. Kone oli todella pieni ja ohjaamossa ei ollut edes ovea, joten laskeutumistoimitusta pystyi seuraamaan melko yksityiskohtaisesti. Ihan hyvin se laskeutuminen ruohokentallekin onnistui. Koneesta ulos astuessa oli vastassa seuraava yllatys: emme olleetkaan Rurrenabaquessa vaan naapurikylassa nimelta Reyes. Rurren kentta oli liian marka laskeutumiseen, joten olimme valinneet kohteeksi naapurikylan. Hieman huvittavaa oli vaan, etta meille kerrottiin asiasta vasta koneen ollessa maassa.

Reyesin kentalla oli vuorossa, yllatys, yllatys, odotusta. Noin parin tunnin jalkeen entiselle sotilaslentokentalle saapui surkeassa kunnossa oleva pakettiauto, joka kuljetti meidat viela surkeammassa kunnossa olevaa tieta pitkin Rurrenabaqueen. Perille paastyamme kavimme ilmoittamassa matkatoimistossa, etta olemme paasseet perille. Otimme lahimman hotellihuoneen, jossa suureksi yllatykseksi ei koko yon aikana vieraillut ainoatakaan hyttysta. Kuumuus iski myos paalle valittomasti ja hikoilin valtavasti. Ilmankosteus on lahella sataa prosenttia ja lampoa on arviolta noin 30-35 astetta. Illan paatteeksi kavimme syomassa ja nauttimassa runsaasti nestetta seka oluet.

"Pampa"-retken ensimmainen paiva aloitettiin odottamalla. Jeeppi oli jossain ja se saatiin paikalle noin parin-kolmen tunnin kuluttua. Samalla retkella kanssamme oli nelja 18-19-vuotiasta brittia, joiden juttuihin meilla tanaan meinasi jo alkaa menna hermo. Kai sita itsekin on ollut noin lapsellinen kuusi vuotta sitten. Pakkasimme itsemme ja tavaramme jeeppiin ja lahdimme ajamaan samaista tieta kohti tuntematonta. Tie oli aivan hirvittavassa kunnossa ja samaa tieta kayttavat myos kuorma-autot ja La Paziin liikennoivat bussit. Nyt ymmarran miten bussi voi olla 3-5 paivaakin myohassa taalla. Naimme useammankin mutaan juuttuneen bussin, jonka matkustajat yrittavat epatoivoisesti tyontaa ja kaivaa esiin yli metrin syvyydelta mutaan uponnutta bussiansa. Mikali bussia ei saada liikkeelle ainoa keino on odottaa mudan kuivumista ja siihen sadekaudella voi menna aikaa. Me emme onneksi juuttuneet mutaan tai saaneet jeeppia kaatumaan, vaikka se pari kertaa olikin lahella.

Noin kolmen-neljan tunnin jeepissa istumisen jalkeen saavuimme pieneen kylaan nimelta Santa Rosa, jossa nautimme lounaan ja vaihdoimme matkustusvalinetta jokiveneeseen. Olimme saapuneet Yacuman kansallispuistoon, jossa kolmen paivan aikana naimme runsaasti erilaisia elaimia. Alue on ilmeisesti yksi maailman monimuotoisimmista luonnonpuistoista ja se ulottuu Bolivian, Perun ja Brasilian alueille. Jo ensimmaisen venematkan aikana bongasimme molyapinoita, pienenpia varikkaita apinoita ja runsaasti erilaisia hienoja lintuja, joista erikoisin oli ehka paratiisilintu, jonka niskahoyhenista tuli mieleen intiaanipaallikon sulkahattu. Erikoinen ilmestys oli myos lintu, joka saikahtaessaan ei yllatten lahtenytkaan lentoon vaan joka hyppasi oksaltaan sukelluksiin piiloon.

Vesi oli joessa todella korkealla ja pian meille selvisi myos, etta nyt sadekaudella pampa on veden alla, joten mistaan pampa-kierroksesta tuskin voinee puhua. Majapaikkamme oli paalujen paalle rakennettu muutamasta talosta koostuva kompleksi, jossa vietimme molemmat yot hyttysverkkojen alla. Ennen nukkumista kavimme kuitenkin viela etsimassa alligaattoreita, jotka pimeassa tunnisti silmien punaheijasteen perusteella. Oppaamme myos pyydysti yhden pienen alligaattorin, jota saimme sitten pidella hetken. Joessa asuu myos alligaattoreita isompia ja agressiivisempia kaimaaneja, jotka voivat kuulemma kasvaa jopa 5 m mittaisiksi. Majapaikkamme luona majaili vanha alligaattori, joka oli ristitty Fredericoksi ja joka sai joka ilta nauttia meilta jaaneet ruuantahteet.

Seuraavana paivana saa suosi meita ja lahes koko paivan oli poutaa. Naimme runsaasti elaimia, kuten pienen anakondan, vaaleanpunaisia delfiineita, piikkisian ja valtavan kokoisia papukaijoja seka erilaisia apinoita. Paasimme myos uiskentelemaan delfiinien seurassa hetken, mutta koska kyseessa ovat luonnonvaraiset otukset eivat ne tulleet kovinkaan lahelle ihmisjoukkoa. Yksittaisen uimarin lahelle ne kuulemma uskaltautuvat. Uimakokemus olisi voinut olla mukavampikin, mikali vesi ei olisi ollut niin sameaa ja hieman madantyneen hajuista. Vedenpinta on tahan aikaan vuodesta niin korkealla, etta puut ovat usein latvojaan myoten veden alla ja osa puista nayttaa vedessa kelluvilta kukkamaljakoilta. Illalla vierailimme viela paikassa nimelta Sunset bar, josta sai myos suhteellisen viileaa olutta.

Tana aamuna herasin molyapinoiden huutoon, mika oli kenties eksoottisin heratys, mita olen kokenut. Pian sen jalkeen alkoi sataa kaatamalla ja odottelimme tuntikausia turhaan sateen laantumista. Lopulta lahdimme liikkeelle sateesta huolimatta ja naimme viela yhden eksoottisen otuksen lisaa: Capibaran, joka oli lampaan kokoinen rotta. Kovin ujo otus ei ainakaan ollut, silla paasimme noin metrin paahan siita. Oppaamme kertoi, etta nyt sadekaudella elaimia nakee paljon kuivaa kautta vahemman, mutta paljon me silti naimme ja kokemus oli kokonaisuudessaan todella uskomaton. Sanat eivat riita kuvaamaan kaikkea nakemaamme ja toivottavasti ainakin osa kuvista onnistui. Hyttysia viidakossa oli yllattavan vahan: paljon vahemman kuin Suomessa kesalla. Muitakaan erityisen iljettavia elaimia ei tullut nahtya.

Palasimme hetki sitten takaisin Rurrenabaqueen, jossa vietamme viela yhden yon. Huomenna olisi toivon mukaan tarkoitus lentaa takaisin La Paziin, mikali kentta vaan on tarpeeksi kuiva. Taytyy toivoa, etta emme sairastu vuoristotautiin, silla Rurre on lahes merenpinnan tasolla ja nousua kertyy yli 3000 m.

9.3.2009

Jumitusta La Pazin lentokentalla

Herasimme aamulla hyvissa ajoin ja pakkasimme tavaramme niin, etta kummallakin meista oli mukana ainoastaan pieni laukku, jossa oli kaikki tarvittava viidakkoretkea varten: pari pitkahijaista t-paitaa, pitkat housut, pyyhe, hyttysmyrkkya seka malarian estolaakitys. Loput tavarat jatimme hostelliin sailoon ja varasimme majoituksen ensi viikon perjantaintaille.

Taksi loytyi helposti ja olimme kentalla hyvissa ajoin. Hoidimme chech inin ja kaikki vaikutti olevan kunnossa. Turvatarkastuskin meni hyvin. Koneen lahtoon piti olla enaa parikymmenta minuuttia kun taululle ilmestyi ilmoitus, jossa lennon kerrottiin olevan tunnin myohassa. Hetken kuluttua myohastymisaika muuttui kolmeen tuntiin ja meille tultiin kertomaan, etta Rurrenabaquessa oli aikanut sataa. Koska kentta on ilmeisesti vain ruohoa, ei Rurreen voi lentaa sateella. Nyt siis odottelemme kolme tuntia, jonka jalkeen saamme tietaa voiko kaupunkiin lentaa tanaan ollekaan. Hieman hermostuttava tilenne, silla koko aikataulumme riippuu siita, paasemmeko kaupunkiin tanaan. Mikali emme niin sitten taytynee yrittaa huomenna uudestaan. Tosin yksi vaihtoehto on kuulemma lentaa toiselle kentalle 20 min matkan paahan Rurresta. En tieda onko siella sitten parempi lentokentta, mutta talla hetkella ei auta muu kuin odottaa ja katsoa miten kay.

Lauantaina tuli tutustuttua yoelamaan pidemman kaavan kautta. Wild Rover Hostellimme oli melkoinen bilepaikka ja ilta alkoi hostellin baarissa ihmisten kanssa juttelemalla. Yksi uusiseelantilainen oli kaynyt Rurressa aiemmin ja kertoi paikan olevan taynna hyttysia. Kavimme yhden englantilaisen kanssa syomassa intialaisessa ravintolassa, josta sai todella hyvaa ruokaa. Lisaksi kavimme paikallisten miesten suosimassa baarissa, jossa soi paikallinen musiikki ja kaikki olivat hyvin kiinnostuneita siita mista me olemme kotoisin. Ilta jatkui viela hostellin baarissa, josta lahdimme taksille yokerhoon. Loyttaydyin jalleen paikallisten seuraan ja yokerhon mentya kiinni lahdimme viela toiseen yokerhoon, josta kotiuduin vasta klo. 8 jalkeen aamulla auringon jo noustua. Olin lisaksi hukannut pitkahijaisen paitani, mutta tilalla minulla oli keltainen vyo. En muista yhtaan mista olin sen saanut, mutta kenties olin tehnyt vaihtokaupat.

Nyt hermoja raastava odotus jatkuu... Toivon todella, etta paasemme lahtemaan. Toisaalta ymmarran, ettei kentalle voi laskeutua jos olosuhteet ovat liian huonot enka todellakaan toivo, etta otamme minkaanlaisia riskeja.

7.3.2009

La Paz, Bolivia

Matka maailman korkeimmalla sijaitsevaan paakaupunkiin oli yllattavan rasittava. Bussi palasi ensin Potosiin, jossa edessa olevaan penkkiin istuutui ranskalaismies, joka jaksoi koko yon yrittaa saataa penkkiaan ilmeisesti toivoen saavansa sen vielakin alemmas. Ongelma oli siina, etta penkissa ei ollut liikaa tilaa ja jalkani ottivat jatkuvasti kiinni edessaolevaan mahdollisimman alhaalla olevaan penkkiin ja joka kerta kun mies alkoi rynkyttaa penkkiaan polviini sattui ja herasin unestani. Edes suomenkieliset voimasanat eivat saaneet tata herrasmiesta luopumaan toivottomasta missiostaan. Onneksi sain kuitenkin muutaman tunnin nukuttua ennen saapumistamme sumuiseen La Paziin.

Kaupunki sijaitsee noin 3600 m korkeudella merenpinnasta vuorten valissa. Kirkkaalla saalla horisontissa nakyy myos lumihuippuisia vuoria. Lampotila kohoaa taalla paivasaikaan ehka noin +20 asteeseen, mutta oisin on huomattavasti kylmempaa. Ensimmaisessa majapaikassamme ei pahemmin ollut lammitysta ja yolla sai palella. Ensimmaisen yon vietimme Sagarnaga-nimesella kadulla, joka taitaa olla kaupungin turistikeskittyma. Kadun varrella on lukemattomia matkamuistomyymaloita, joissa myydaan varikkaita laukkuja, seinavaatteita, villapaitoja, housuja ja kaikenlaista pikkurihkamaa. Lisaksi kadun varrella on runsaasti ravintoloita ja kahviloita. Loppumaton taksien ja minibussien virta valuu alas jyrkkaa katua ja minibusseissa kuuluttajat huutelevat jatkuvasti seuraavien pysakkien nimia ja hintoja. Kommandopipoiset (en ole viela saanut selville syyta tahan) kenkien kiillottavat tarjoutuvat kiillottamaan jopa sandaaleitani ja varikkaisiin vaatteisiin ja hattuihin pukeutuneet intiaaninaiset myyvat pienissa kojuissa karkkia, tupakkaa ja virvokkeita.

Lahistolla sijaitsee myos Mercado de Hechiceria eli noitatori, jossa myydaan mm. kuivattuja laamansikioita, joita bolivialaiset hautaavat uuden asunnon portaiden alle hyvan onnen toivossa. Lisaksi myynnissa on aita maata kuvaavia patsaita, erilaisia onnea tuovia amuletteja, koka-lehtia, koka-karkkeja, suisukkeita ja erilaisia luontaistuotteita. Ikava kylla torilla kuvaamiseen suhtaudutaan kuulemma hyvin negatiivisesti, joten kuvia sielta ei ole odotettavissa.

Eilen kavimme tutustumassa pikaisesti myos paikalliseen yoelamaan. Illan aloitimme chefessa eli kiinalaisessa ravintolassa, jonka alakerrassa olisi ilmeisesti ollut myos disco. Kiinalaista ruokaa tuntuu saavan aivan joka puolelta maapalloa ja taytyy sanoa, etta nuudelit maistuivat pikasta aikaa todella hyvilta. Matka jatkui Oliver´s Pubiin, joka lienee lahimpana englantilaista pubia, mita tasta maasta voi loytaa. Kohtasimme pubissa kolme brittia, joista pari naytti olevan liikenteessa muunkin kuin alkoholin voimalla. Emme kauaa porukan seurassa kuitenkaan viihtyneet vaan vaihdoimme paikkaa. Mielenkiintoista on, etta aina kun olen matkustanut miesporukalla kaikki yrittavat myyda meille huumeita, mutta kun matkassa on naispuolisen henkilon kanssa ei kukaan yrita myyda mitaan laitonta. Ja toiston vuoksi mainittakoon viela, etta kokalehdet eivat taalla ole laittomia vaan niiden pureskelulla on monisatavuotiset perinteet. Kokaiini sen sijaan on laitonta ja sen hallussapidosta tai kaytosta voi saada pitkan vankeustuomion. Kuten useimmat reissaajat, mekin olemme kokeilleet pureskella lehtia, silla niilla on myos lieva vuoristotaudin oireita, kuten paansarkya lievittava ominaisuus. Vaikutus vastanneet kahvia muuten, mutta kokalehdet vahentavat myos ruokahalua ja niita pureskellessa suussa tuntuu pieni puutumisen tunne. Kokaiiniin emme aio koskea.

Tanaan aiomme jatkaa tutustumistamme paikalliseen yoelamaan ja vaihdoimme rauhallisen hostalimme meluisampaan ja halvempaan hostelliin, jossa pitaisi olla mahdollisuus myos tavata muita reissaajia. Maanantaina suunnitelmissa on lentaa paikkaan nimelta Rurrenabaque, jossa aiomme tehda 3 paivan safarin "wet-pampalla" eli ilmeisesti jonkinlaisella viidakon ja savannin sekoituksella. Matkatoimiston mukaan meilla on 70% mahdollisuus nahda anakonda ja sitakin suurempi mahdollisuus nahda muista eksoottisia elaimia kuten vaaleanpunaisia delfiineja (jotka kuvissa nayttavat kylla ihan jonkin muun varisilta) ja erilaisia apinoita.

5.3.2009

Sucre, Bolivia

Tanaan koettiin kauhun hetkia, kun hotellin tallelokeroon jattamiamme passeja ei meinannut hetkeen loytya. Onneksi tyontekija kuitenkin lopulta loysi passit hetken etsinnan jalkeen. Boliviassa ei ole Suomen suurlahetystoa, joten tilanne olisi ollut todella tukala, jos passeja ei olisi loytynyt.

Muuten Sucre on ollut mukavaa vaihtelua Potosin korkeuteen. Kaupunki sijaitsee "vain" noin 2500 m korkeudessa ja taalla on paivisin lammin! Pitkasta aikaa parjaa t-paidalla ja shortseilla. Keskusta on todella hieno ja palmuja kasvavia plazoja reunustavat valkeat siirtomaa-ajan rakennukset. Kaupungissa on paljon mukavia ravintoloita ja baareja ja olemmekin viettaneet aikaamme lahinna matkamuistoja ostelemalla ja ravintoloissa tai baareissa istuskelemalla. Bolivia on todella halpa maa ja paikallisia kasitoita saa muutamalla eurolla. Saali, etta rinkkaan ei kovinkaan paljoa mahdu.

Tie Potosista Sucreen oli yllattavan hyva ja koko matkalta paallystetty. Matka kesti ainoastaan noin nelja tuntia, joka oli vain tunnin luvattua enemman ja matkaa kertyi kuitenkin noin 200 km. Sucreen saavuimme juuri ennen pimean laskeutumista ja paatimme onneksi ottaa taksin bussiasemalta keskustaan. Matkaa oli noin 2 km, mutta tie oli yllattavan mutkainen ja ilmeisesti alue keskustan ja bussiaseman valissa ei edes ole kaikkein turvallisinta, silla taksikuski lukitsi ovet matkan ajaksi. Ensimmainen majapaikka, jonka olimme katsoneet matkaoppaastamme oli tietysti suljettu ja pieni epamukava tunne takaraivossa lahdimme kohti seuraavaa vaihtoehtoa, jossa onneksi oli tilaa. Saapuminen uuteen, potentiaalisesti hieman vaaralliseen kaupunkiin pimealla ei ole kaikkein mukavimpia asioita matkustamisessa.

Potosissa kaytimme viimeisen paivan tutustumalla museoon, jossa oli naytilla mm. rahanpainokoneita ja siirtomaa-ajan maalauksia. Maalaustaiteessa Neitsyt Maria rinnastui useaan otteeseen Aita Maahan ja onneksi kierros oli opastettu, silla siita sai huomattavasti enemman irti kuin vaan itsekseen kiertelemalla. Oppaan kuiva huumori taisi toimia parhaiten meihin suomalaisiin ja paras kommentti oli rahanpainokoneeseen nojanneelle miehelle osoitettu "You can´t touch machines, but you can touch me if you want" eli suomennettuna "Ette saa koskea koneisiin, mutta voitte koskea minuun jos haluatte". Lisaksi kavi ilmi, etta Bolivia oli pitkaan myynyt maakaasuaan Argentiinalle halpaan hintaan ja reilut argentiinalaiset myivat sitten samaa kaasua kalliimmalla Chileen.

Kolmen tunnin kulutta lahdemme takaisin kohti bussiasemaa, josta otamme bussin paakaupunki La Paziin. Luvassa on noin 13 tunnin bussimatka, mutta bussimme pitaisi olla "cama" eli selkanojat saanee kunnolla alas ja penkeissa pitaisi olla tilaa myos minun pitkille koivilleni.

3.3.2009

Potosi, Bolivia

Tanaan on jalleen kerran ollut aivan uskomaton paiva. Kello 8.30 oli lahto kohti Cerro Ricon kaivoksia. Potosista on louhittu hopeaa, tinaa ja lyijya jo satoja vuosia ja siita huolimatta kaytossa ovat edelleenkin taysin samat menetelmat kuin keskiajalla. Aikoinaan kaupungin katujenkin sanottiin olleen paallystetyt hopealla ja kaupunki oli joskus koko Etela-Amerikan suurin. Parhaimmillaan kaivoksista louhittiin maa-ainesta, jossa oli jopa 70-80% hopeaa. Parhaat suonet ovat kuitenkin ehtyneet jo ajat sitten ja nykyisin kaivostoimintaa harjoitetaan eraanlaisissa osuuskunnissa, jossa jokainen kaivosmies (tai perhe) louhii omaa tunneliaan ja myy maa-aineksen eri jalostamoille, jotka sitten puhdistavat turhan maa-aineksen pois. Jaljelle jaa seos, jossa on kolmea aiemmin mainitsemaani mineraalia ja tama seos kuljetetaan ulkomaille jatkojalostusta varten.


Olot kaivoksissa ovat suorastaan epainhimilliset ja talla hetkella kaivoksissa tyoskentelee noin 5000 kaivosmiesta. Kaikki eivat tosin viela ole aivan miehiakaan, silla suurin osa kaivostyolaisista aloittaa tyot noin 14-vuotiaina. Bolivian hallistus ei lapsityovoiman kayttoon ole jaksanut puuttua ja koska perheet ovat suuria ja elanto kirjaimellisesti kiven takana joutuvat lapsetkin tyohon. Kaivosmiehet tyoskentelevat jopa 10-12 tuntia paivassa ja suurin osa ajasta kuluu siihen, etta kovaan kallioon hakataan kasin metallikiiloja apuna kayttaen reika, joka sitten taytetaan dynamiitilla. Paivan lopuksi seinamaan rajaytetaan uusi kolo ja seuraavana paivana polyn laskeuduttua maa-aines kerataan reppuun ja kannetaan ulkoilmaan. Kaivosmiehet eivat kayta minkaanlaisia hengityssuojaimia ja lahes kaikki karsivat erilaisista hengitystie-elinten sairauksista. Kaivosmiehet eivat paivan aikana syo mitaan, silla kaivoksessa on runsaasta myrkyllisia kemikaaleja ja tarvittava energia saadaan koka-lehtia pureskelemalla seka virvoitusjuomia juomalla.


Meidan kaivosvierailumme alkoi vaatteiden vaihdolla. Saimme kumisaappaat, kurahousut, sadetakin, kyparan seka otsalampun, jonka jalkeen suuntasimme kaivosmiesten torille. Torilta sai ostaa mm. dynamiittia ja nalleja ilman mitaan papereita ja kyselyita. Oppaamme kehotti ostamaan dynamiittia ja nalleja seka virvoitusjuomia lahjoiksi kaivosmiehille, jotka puolestaan kertoilivat tyostaan meille ja antoivat ottaa kuvia. Dynamiitti maksoi 18 boliviaanoa/potko eli hieman yli 2 e ja kaivosmiehet saavat parhaimmillaan 800 boliviaanoa (100 e) tuhannesta kilosta maa-ainesta, joten dynamiitti oli arvostettu lahja. Nykyisin maa-aineksessa on suurinpiirtein 5% hopeaa ja saman verran lyijya ja tinaa. Ostimme myos koka-lehtia kaivosmiehille tarjottavaksi.


Ennen kaivoksen uumeniin sukeltamista tutustuimme viela rikastamoon, joka oli myos hyvin alkeellinen. Hopean erotukseen ei onneksi enaa kaytetty elohopeaa, kuten siirtomaa-aikana, mutta rikastamon jatteet ohjattiin jokeen ja koko joki on taysin kuollut koko matkaltaan. Kaivostoiminta on kuitenkin kaupungille elinehto, silla nain korkealla mikaan ei oikein kasva ja koska vaesto on huonosti koulutettua ei ihmisille ole yleensa tarjolla mitaan muuta tyota. Itse kaivos oli todella ahdas, kuuma ja aarimmaisen polyinen. Torilta ostettu hengityssuojain oli aivan ruskea kun paasin pois kaivoksesta. Aluksi etenimme siirtomaa-ajalla orjatyovoimalla rakenettua hieman suurempaa tunnelia kaivoksen sisassa sijainneelle museolle asti. Museon jalkeen tunneli madaltui niin, etta jouduin kavella aivan kyyryssa. Ilma oli sakea polysta ja olin todella hengastynyt, silla nain korkealla ulkoilmassakin on normaalia selvasti vahemman happea saati sitten kaivoksen sisassa. Pieni paniikki alkoi jo iskea ja mietin miten ihmeessa jaksan tallaista pari tuntia. Mieleen tulivat myos Ukrainassa ja Venajalla sattuneet kaivosonnettomuudet, joissa kaivostyolaiset olivat jaaneet useiksi paiviksi loukkuun kaivoksiin. Lisaksi jouduin jatkuvasti varoa toisella seinalla ja katossa kulkevia sahkojohtoja ja jonkinlaista ilmanvaihtoputkea. Seinat olivat rikin keltaiseksi varjaamat ja lattia mudan peitossa.

Juuri kun usko alkoi loppua pidimme pienen tauon ja hengitys sai tasaantua. Opas kertoili meille tarinoita kaivoksesta ja hankin oli aloittanut kaivosmiehen tyot 14-vuotiaana. Oppaaksi han alkoi 6 vuotta sitten ja hieman epaselvaksi jai mista han oli niinkin hyvaa englantia oppinut, mutta kaivosmiesten kanssa han vaikutti olevan hyvissa valeissa. Lisaksi saimme kuulla suurimman osan kaivosmiehista edelleen puhuvan quetsuaa keskenaan ja olevan aikamoisia vitsailijoita. Lisaksi juuri paattyneen karnevaalin aluksi kaivosmiehilla on tapana nauttia alkoholia omassa kaivoskuilussaan ja silla tavalla jotenkin lepyttavan kaivoksen henkia tai jotain siihen suuntaan. Kohtasimmekin useita tyhjia viinapulloja reissullamme.

Matka jatkui alaspain todella ahdasta ja jyrkkaa tunnelia pitkin laskeutuen. Siina vaiheessa ajattelin, etta emme mitenkaan voi tulla samaa kautta takaisin, mutta olin vaarassa. Alhaalla seurasimme parin kaivosmiehen tyoskentelya ja annoimme lahjamme heille. Lisaksi keskustelimme oppaan valityksella hetken noin viisikymppisen kaivosmiehen kanssa, joka odotteli dynamiitin aiheuttaman polyn laskeutumista koka-lehtia napostellen ja tupakkaa poltellen. En kasita miten kukaan voi polttaa tupakkaa sellaisessa paikassa.

Matka takaisin ylos oli todella rankka ja kiipeaminen ahtaassa kuilussa todellakin kavi tyosta. Olin todella iloinen kun olin viimein takaisin raikkaassa ulkoilmassa. Edes sade ei haitannut lainkaan. Lopuksi oppaamme halusi viela demonstroida dynamiitin rajaytyksen ja taytyy kylla sanoa, etta paikalliset turvamaaraykset ovat olemattomat. Opas tyonsi dynamiittipotkon, jonka sytytyslanka jo paloi vuorotellen eri henkiloiden kateen ja muut ottivat kuvia. Onneksi tulilanka oli todella pitka ja mitaan ei sattunut.

Eilen oli vuorossa lepopaiva ja en tehnyt oikeastaan mitaan erikoista. Onnistuin kuitenkin loytamaan torilta laamanvillasta tehdyn takin ja mieleni olisi tehnyt ostaa myos ponchon. En vaan tieda missa muulla kuin taalla sita voisi kayttaa. Toissapaivana istuimme yli 7 tuntia ahtaassa bussissa. Matkaa kertyi vain noin 200 km, mutta tiet olivat surkeat. Valilla jouduimme kiertaa tulvivia jokia ja ajoittain pelkasin bussimme juuttuvat mutaan. Maisemat olivat kuitenkin uskomattomat. Bussissa matkasi myos runsaasti paikallisia ja osa porukasta tuntui jaavan pois kyydista keskella ei mitaan.

Huomenna aiomme viela vierailla yhdessa museossa taalla Potosissa ja suunnata sen jalkeen Bolivian hallinnolliseen paakaupunkiin Sucreen (La Paz on todellinen paakaupunki).

1.3.2009

Potosi-San Pedro

Tassa muutamia kuvia matkan varrelta kaanteisessa aikajarjestyksessa
Potosi, Bolivia
Potosi, Bolivia
Matkalla kohti Potosia
Uyuni, Bolivia
Laama-lounaalla ruotsalaisten kanssa
Pieni kyla Boliviassa
Heli kannattelemassa ruotsalaisia matkatovereitamme tarjottimella
Salar de Uyuni
"Saari" suola-aavikon keskella
Salar de Uyuni eli maailman suurin suola-aavikko
Koristeltu "juhla-laama"
Laamoja Boliviassa

Eramaata Boliviassa
"Kivipuu"
Ja matka jatkuu...
Hostelimme keskella autiomaata
Laguna Colorada eli varikas laguuni ja vaalenpunaiset flamingot
Pahanhajuisia rikkipitoisia "geysiireita"
Aguas Kalientes eli kuuma lahde
"Salvador Dali-kivet"
Laguna Blanca
Flamingo
Jeepin pakkaus
Laguna Blanca
Bolivian raja-asema
Matkalla kohti Boliviaa...
Auringonlasku San Pedrossa
Kuulaakso
Laskeutuminen Valle de la Muerteen
Auringonlasku autiomaassa
San Pedro
Eramaata
Inkaraunioita (vai olivatkohan nuo jonkun viela vanhemman kulttuurin...)
Pyorailya 2500 m korkeudessa
San Pedro, taustalla tulivuori, jonka nimea en enaa muista
Kylan "keskustaa"
San Pedro de Atacama, Chile

Santiago-Punta del Diablo

Panamerican hiwaym Chile
Hostellimme Santiagossa
Santiago de Chile
Paikallista terveysruokaa Valparaisossa

Tyyni valtameri, Vina del Mar
Paasiaissaarilta tuotu patsas Vina del Marissa
Oinen Valparaiso. Taustalla nakyvat Cerrojen valot.
Ravintola Valparaisossa
Poliittisia seinamaalauksia Valparaisossa
Valparaiso
Valparaiso, Chile
Tiet olivat melko mutkaiset
Matkalla Chileen...
Viineja maistelemassa Mendozassa
Mendoza, taustalla Andit
Happy House Hostel, Mendoza, Argentiina
Rosario
Uimaranta, joka sijaitse saaressa keskella jokea Rosariossa
Itsenaisyytta kunniottava monumentti Rosariossa
Che Guevaran synnyintalo Rosariossa ArgentiinassaVanhoja kalastajamokkeja
Ranta
Kalastaja-aluksia Punta del Diablossa
Heli ja kolme austraalialaista reissaajaa, joiden kanssa pidimme grillibileet
Majapaikkamme Punta del Diablossa Uruguayssa. Oma jaakaappi ja kaikki!