Jälkimietteitä

Tammikuussa 1952 argentiinalainen lääketieteenopiskelija Ernesto Guevara lähti moottoripyörämatkalle halki Etelä-Amerikan. Reitti kulki Argentiinan halki eteläiseen Chileen, josta matka jatkui Valparaison kautta Atacaman autiomaahan ja sieltä Peruun Cuzcon ja Liman kautta San Pablon lepraparantolaan, jossa Guevara työskenteli jokin aikaa vapaaehtoisena. Matkalla hän näki köyhyyttä, sortoa sekä ylikansallisten yhtiöiden työntekijöiden huonoa kohtelua. Kansa eli köyhyydessä ja maanosan luonnonvaroista saaduista rahoista suurin osa virtasi ulkomaille ja loppu jäi pienen hallitsevan eliitin haltuun.

Lokakuussa 1967, 15 vuotta myöhemmin, Che kohtasi loppunsa Bolivian viidakossa yrittäessään organisoida vallankumousta, jonka tavoitteena oli mm. kaataa Bolivian sotilashallitus, jota USA aktiivisesti tuki. Lisäksi tavoitteena oli jakaa valta niin, että myös alkuperäisväestö pääsisi päättämään asioista. Tavoitteena oli epäilemättä myös kansallistaa luonnonvarat.

Oliko mikään muuttunut näistä ajoista nyt yli 40 vuotta myöhemmin? Kyllä ja ei. Erityisesti Boliviassa ja Perussa monien ihmisten elintaso oli edelleenkin hälyttävän alhainen. Boliviassa vain hieman yli 80% naisista osaa lukea ja lapsikuolleisuus on hälyyttävän korkea (noin 45/1000 elävänä syntynyttä). Piscossa tapahtuneen maanjäristyksen jäljiltä monien ihmisten asuinolot olivat edelleen surkea ja kaupunkiin ei kulkenut vieläkään edes päällystettyä tietä. Boliviassa Potosin kaivostyöläisten oloja ei voi kuvata muulla sanalla kuin epäinhimillinen. Toisaalta Bolivia tuntui huomattavasti turvallisemmalta maalta kuin esimerkiksi Peru. Yksi mahdollinen selitys saattaisi olla pienet tuloerot: maassa kaikki tuntuivat olevan köyhiä. Argentiinassa ja Chilessä sekä Perussa valtavat tuloerot olivat selvästi nähtävissä etenkin suurkaupungeissa. Limassa on miljoonia työttömiä ihmisiä ja lisäksi runsaasti ihmisiä, jotka joutuvat hankkimaan jokapäiväisen toimeentulonsa mm. pesemällä liikennevaloihin pysähtyneiden autojen ikkunoita tai myymällä nenäliinapaketteja kadunkulmassa. Toisaalta rikkaassa Mirafloresin kaupunginosassa ihmiset näyttävät elelevän mukavammin kuin keskiverto suomalainen.

Sotilashallitusta missään edellämainituista maista ei enää ole. Boliviassa valittiin vuonna 2005 presidentiksi Evo Morales, joka on syntyperältään aimara. Morales elää itse hyvin vaatimattomasti ja leikkasi ensitoimenaan omaa palkkaansa yli 50%. Pari päivää sitten uutisoitiin Moralesin lopettaneen viikon syömälakkonsa, sillä maan hallitus hyväksyi lakiuudistuksen, jonka myötä alkuperäiskansojen edustajat saavat pysävän edustuksen hallituksessa. Samalla Morales tosin hankki oikeuden asettautua ehdolle seuraavallekin presidenttikaudelle. Vuonna 2006 Morales kansallisti Bolivian maakaasuvarat ja vuonna 2008 maan hallistus alkoi ensi kertaa maksaa eläkkeitä, millä oli vaikutusta noin 700 000 yli 60-vuotiaan bolivialaisen elämään. Morales on myös käynnistänyt lukutaitokampajan, jonka tavoitteena on poistaa lukutaidottomuus maasta. Mallina käytetään Kuuban ohjelmaa, jonka ansiosta lukutaidottomuus käytännössä poistui Kuubasta vallankumouksen jälkeen. Morales on myös investoinut rahaa useisiin julkisiin hankkeisiin ja ainakin Sucressa muistan nähneeni juuri perustetun sairaalan, jossa on tarkoitus hoitaa köyhiä bolivialaisia.

Koko Etelä-Amerikassa tuntuu olevan vallalla ajatus, että maanosa haluaa hoitaa asiansa nyt itse. Argentiina maksoi lainansa Maailmanpankille ja Venezuela erosi koko organisaatiosta. Vuonna 2007 Argentiina ja Venezuela perustivat ns. Etelän Pankin, jonka tarkoituksena on korvata Maailmanpankki Etelä-Amerikassa. Etelän Pankin politiikka eroaa Maailmanpankin vastaavasta: sen tarkoituksena on rahoittaa hankkeita, joilla "köyhyyttä pyritään vähentämään, koulutustasoa nostamaan ja saamaan terveydenhuolto kaikkien ulottuville". Bolivia, Venezuela ja Kuuba ovat myös perustaneet ns. "hyvän akselin" vastapainona USAn lanseeraamalle "pahan akselille".

Yhdysvallat on tottunut puuttumaan Etelä-Amerikan maiden sisäpolitiikkaan ja ajatus luonnonvarojen kansallistamisesta ja omista kauppajärjestöistä ei varmaankaan miellytä monia ameriikkalaisia politikkoja tai liikemiehiä. Vasemmistolainen Hugo Chavez valittiin Venezuelan presidentiksi vuonna 1999. Hän lupasi poistaa korruption ja tasata maan valtavia tuloeroja. Lisäksi Chavez kansallisti maan valtavia öljyvaroja voidakseen toteuttaa sosiaalisia hankkeitaan. Vuonna 2002 Chavez syrjäytettiin lyhytaikaisesti virastaan sotilasvallankaappauksessa. Yhdysvallat ei tuominnut vallankaappausta ennenkuin Chavez oli onnistunut palaamaan takaisin maansa johtoon. On myös todisteita siitä, että Bushin hallinto oli sotkeutunut aktiivisesti vallankaappausyritykseen.

Boliviassa Evo Morales halusi uudistaa vuodelta 1967 peräisin olevaa perustuslakia niin, että tuloerot eri maakuntien välillä tasoittuisivat ja paikallishallinnon ja maan köyhän intiaanienemmistön asema vahvistuisi. Uudistuksesta järjestettiin useita kansanäänestyksiä ja ennen viimeisintä helmikuussa 2009 järjestettyä äänestystä maassa puhkesi useita väkivaltaiseksi yltyneitä mellakoita. Mellakoiden aikana Bolivia karkoitti Yhdysvaltojen suurlähettiläänsä syyttäen USAa mellakoiden lietsomisesta. Tukitoimena myös Venezuela karkoitti USAn suurlähettiläänsä. Lopulta perustuslaki hyväksyttiin kansanäänestyksessä, jossa se sai yli 60% kannatuksen.

Kaikenkaikkiaan voidaan siis sanoa Etelä-Amerikassa elettävän mielenkiintoisia aikoja. Suurimmassa osassa maanosan valtioista on vasemistolainen hallitus, joka lupaa parantaa köyhimmän kansanosan oloja. Merkkejä erilaisista projekteista olikin nähtävillä erityisesti Boliviassa. Aika näyttää onnistuvatko projektit ja kuinka paikkansapitäviä ovat lupaukset korruption kitkemisestä. Talouskriisi tulee ainakin asettamaan maiden talouspolitiikalle vakavia haasteita. Venezuelan tapauksessa Chavez on ilmeisesti onnistunut vähentämään äärimmäistä köyhyyttä, mutta toisaalta rikollisuus on Venezuelassa siitä huolimatta lisääntynyt voimakkaasti. Toivoa on kuitenkin ainakin siitä, että Obaman maltillisemman ulkopolitiikan aikana Etelä-Amerikka saa paremmin tilaisuuden yrittää hoitaa asioitaan itse ilman ulkopuolisten puuttumista maiden sisäisiin asioihin.