Erilaista matkustusta

Loppujen lopuksi kaikki meni hyvin. Pääsimme torstaina Suomenlinnaan katselemaan ylväitä kanuunoita sekä Suomen sukellusvenelaivaston viimeistä jäljellä olevaa alusta Vesikkoa, joka oli sodan aikana onnistunut upottamaan peräti yhden neuvostoliittolaisen kaupppa-aluksen. Lisäksi saimme nähdä millaiset muurit suomalaiset työläiset olivat 1700-luvun puolivälissä rakentaneet 14½ tunnin työpäiviä tehden palkkanaan tuopillinen olutta. Tämä mahtava linnoitus sitten menetettiin Suomen sodassa, kun ylvästä soturikansaa edustava komentaja ei raaskinut ampua laukaustakaan vaan antautui venäläisille ilman taistelua. Lopuksi päädyimme panimoravintolaan nauttimaan tuopilliset olutta ennen maittavaa muikkuateriaa Kauppatorilla.

Aion nyt kuitenkin kirjoittaa myös täysin erilaisesta matkasta. Matka tapahtui pääasiassa vain pääni sisällä ja paikkana oli Hartwall Areena 10.10.08. Olin siis katsomassa Leonard Cohenia, 74-vuotiasta kanadalaista musiikkoa. Paikalle oli kokoontunut yllättävänkin moninainen yleisö, joka sisälsi sekä mummoja että punkkareita ja kaikkea siltä väliltä. Paikkana Hartwall Areena ei välttämättä ole paras tällaiselle taiteelle ja voisin kuvitella nauttivani keikkaa edeltävästä oluttuopillisesta huomattavasti enemmän jossain muualla kuin Janoisessa Hyökkääjässä. Itse saliin oli kuitenkin saatu rakennettua sopivan juhlava tunnelma ja itse keikan aikana en hetkeäkään muistanut olevani jääkiekolle suunnitelussa tilassa. En aio nyt kuvailla tarkalleen minkälaisen version Cohen mistäkin biisistä soitti vaan keskityn ainoastaan pariin tunnelmaan, jonka musiikki onnistui luomaan.

En ole erityisen uskonnollinen ihminen, mutta joskus olen kokenut sellaisen hyvin voimakkaan elämyksen, jonka voinee sanoa saaneen uskollisia piirteitä. Yksi sellainen hetki tuli koettua Hallelujahin aikana. En ole tarkasti ottanut selvää, mistä biisin sanoitus kertoo, mutta itse koen sen kuvauksena elämisen ja rakastamisen vaikeudesta. 74-vuotiaan, vaiherikkaan elämän eläneen musiikon, esittämänä se kuitenkin tuntui myös olevan eräänlainen kiitollisuuden tunnustus elämälle. Samaa kiitollisuutta ja myös tietynlaista nöyryyttä oli aistittavissa koko keikan ajan. Cohenilla ei ollut mitään suuren tähden elkeitä ja mies kiitteli yleisöä useaankin otteeseen aplodeista ja lämpimästä vastaanotosta. Kaikki tämä tuntui ikäänkuin kulminoituvat Hallelujahiin.

Suzannen aikana tuli taas hieman muisteltua sitä miten biisi on omaan elämääni liittynyt. Kuulin biisin ensimmäisen kerran Lars Von Trierin Breaking The Wavesin soundtrackilla. Pidin biisistä ja sen tunnelmasta heti. Olin juuri muuttanut Ouluun opiskelemaan ja asuin pienessä opiskelijasolussa Välkkylässä. Muistan usein kuunneelleeni kappaletta ja katsoessani sateen ropinaa ikkunalasia vasten. Mietiskelin myös sitä, että löydänkö tästä uudesta kaupungista uusia ystäviä. Olin juuri eronnut pitkäaikaisesta tyttöystävästäni ja tunsin oloni yksinäiseksi.
Seuraava muistoni biisiin liittyy siihen kun olin tavannut mukavan tytön ja eräänä aamuna laitoin kyseisen kappaleen taustamusiikiksi. Yllätyin suuresti kun kyseinen henkilö kommentoikin biisiä todella hienoksi ja kauniiksi. Olin odottanut joko välinpitämättömyyttä musiikkia kohtaan tai ihmettelyä siitä, että mitäs pappamenoa tämä oikein on.
Kolmas muistoni sijoittuu Puolaan Gdanskiin, jossa tapasimme reissatessamme mukavan Suzanne-nimisen ameriikkalaisen tytön, joka oli tullut Puolaan katsomaan mistä hänen isovanhempansa olivat joutuneet lähtemään pakoon toisen maailmansodan aikana. Ikävä kyllä eräs matkaseurueestamme onnistui humalassa loukkaamaan tyttöä kommentoimalla natsien toimintaa hieman arveluttavaan sävyyn. Toinen kaverini yritti kuitenkin herrasmiehenä paikata tilannetta ostamalla tytölle kukkia. Mielestäni tämä oli todella kaunis ele ja arvostan sitä suuresti.