Rentoutumista Diussa

Taalla sita nyt vihdoinkin ollaan. Tai ollaan oltu jo pari paivaa. Paikka on aika lailla sellainen, jollaiseksi sen kuvittelimmekin. Kyseessa on vuoteen 1961 portugalilaisten hallussa ollut saari, jota erottaa mantereesta vain kapea salmi. Saarella on leveytta pari kilometria ja pituutta reilu 10 km. Diu ei hallinnollisesti kuulu Gujaratin osavaltioon (joka on Intian ainoa "kuiva" osavaltio. Alkoholiin tarvitaan erillislupa), joten taalla alkoholi on muuta maata halvempaa ja sita on helpommin saatavilla. Muun muassa tasta syysta saari on seka intialaisten, etta matkailijoiden suosiossa. Nyt sattuu viela olemaan Diwali eli hindujen uusivuosi ja intialaisia turisteja riittaa. Itse asiassa vuosi vaihtui jo toissapaivana, mutta koska kyseessa nayttaa olevan hyvin merkittava tapahtuma juhlitaan sita kuulemma parisen viikkoa. Ilotulituksetkin ovat jatkuneet jo ainakin jonkun 5 paivaa ja miljardin ihmisen maassa rakettaja nakee taivaalla hieman eri tavalla kuin Suomessa. Joka ilta on ollut aivan uskomaton ilotulitus. Ainoa miinus on se, etta majoitusten hinnat ovat nyt nousseet noin 20-50% normaaliin verrattuna.

Udaipurissa kaytimme viimeisen paivamme maustetorilla jotain pienta ostellen ja kaupungin palatsiin tutustuen. Majapaikkamme isanta antoi meidan ystavallisesti kayttaa viela yhta huonettaa lepaamiseen, joten ajan sai hyvin kulumaan kun paasi valilla lepaamaan. Bussimatka Rajkotiin olikin sitten melkoinen kokemus. Ensin meinasimme myohastya bussista kun matkatoimiston porukka ilmeisesti unohti mihin suuntaan olemme menossa (bussia odotetaan aina ensin matkatoimiston kojun edessa, josta matkustajat sitten ohjataan jonnekin sivukujalle, jossa bussiin samalla lastataan erilaisia tuotteita sisaltavia pusseja). Ehdimme bussiin juuri ennen sen lahtoa. Makuuosasto oli taas kerran liian lyhyt, mutta huomattavasti edellista siistimpi. Tie oli kuitenkin aivan kauheassa kunnossa. Koko yon herailimme siihen kun pyora osui kuoppaan tai kuski iski jarrut pohjaan tai teki akkikiihdytyksen. Kylkea ei tarvinnut itse vaivatua kaatamaan, silla pomput pitivat siita kylla huolen. Ihme kylla taisin muutaman tunnin kuitenkin saada unta.

Rajkotiin saavuimme aamulla ja suuntasimme kahden israelilaisen kanssa kohti valtion bussiasemaa riksalla. Seuraava bussi kohti Unaa (14 km Diusta) lahti tunnin odottelun jalkeen. Kyseessa oli siis sellainen perusbussi, jolla suurin osa intialaisista matkansa taittaa. Paikkalippuja ei voinut varata etukateen ja osa porukasta joutui seista tuntikausia pomppivassa bussissa. Me saimme varattua paikat heittamalla avoimesta ikkunasta vaatteita ja sanomalehden penkille (kuulemma yleinen tapa Intiassa varata paikka). Harmi vaan etta paikkamme sijaitsi takapenkilla kaikkein ahtaimmassa valissa juuri akselin paalla. Kyydista tuli aivan uskomattoman pomppuinen ja joka kerta kuoppaan ajaessa lensimme noin 5 cm ilmaan. Toinen suuri puute oli se, ettei meidan kohdalla bussissa ollut mahdollisuutta sulkea ikkunaa (luukku oli ilmeisesti hajonnut joskus). Kapeaita teita madellessa saimme jatkuvasti vaistella ikkunasta sisaan iskevia oksia ja polya tuli nieltya kiitettavat maarat. Bussi ei myoskaan ollut mikaan aivan uusi ja penkin vieressa oli reika, josta nakyi tie. Moottorikaan ei ollut mikaan turbodieseli ja jyrkimmista ylamaista selvittiin vain juuri ja juuri ilman tyontamista. 210 km matka maksoi vain 95 Rs eli alle 2 euroa. Aikaa siihen kuitenkin paloi perati 7 tuntia! Kaikenkaikkiaan matka oli kuitenkin uskomaton kokemus ja ruokatauolla paikallisten kanssa paasimme enemmankin juttuun osittain myos israelilaisten matkakumppaniemme avoimmuuden vuoksi. Aikamoisia hippeja israelilaiset tuntuivat olevan. 3 vuoden armeijan ja parin vuoden koulun jalkeen he olivat lahteneet Intiaan ilman mitaan opaskirjaa tai matkasuunnitelmaa ja miehet eivat tinkimistakaan paljoa tuntuneet harrastavan. Toissayon he olivat kuulemma viettaneet jossain sikafarmin varastotilassa ja maksaneet siita ilosta melkein 10 euroa yolta.

Noin 17 tunnin matkustamisen jalkeen saavuimme viimein Unaan, josta otimme riksan israelilaisten kanssa Diuun. Matka vaan oli aika tukala kun kyydissa oli nelja ihmista tavaroineen. Diussa ensimmainen havainto oli kauhea helle yhditettyna kosteaan ilmaan. Paita hikosi samantien lapimaraksi. Me paatimme lahtea etsimaan majoitusta paikasta nimelta Sao Tome Retiro, joka sijaitsee kylan korkeimmalla kohdalla entisessa kirkossa. Paikan omistaja Georeg tuntuu olevan melko huoleton kaveri ja saimme huoneen 800 RS:n hintaan. Talla kertaa hintaan kuului myos lammin vesi ja kaksi peittoa Katossa on myos hyva tuuletin. Vessapaperia taallakaan ei kuitenkaan ole tapana kayttaa vaan kuten muuallakin Intiassa taallakin turvaudutaan huljutukseen eli vasemalla kadella pestaan asianmukainen aluea vedelle vessatoimituksen jalkeen. Saamme ilmeisesti pitaa huoneemme koko Diussa oleskelun ajan eli ensi maanantaihin asti. Olemmekin jo hieman kyllastyneet matkustamaan jatkuvasti ja tama on sellainen paikka, jossa on mukava ottaa rennosti. Maanantaina meita kuitenkin odottaa viela 20 tunnin bussimatka Mumbaihin...

Mita Diussa sitten voi tehda? Taalla on hienoja rantoja, joista olemme tosin kayneet vasta yhdella. Paikallisten pukukoodiin eivat uima-asut sovi, joten liian taytta ei rannoilla ole ja paikalliset tuntuvat yleensa tyytyvan vain kahlailemaan. Jotkut kuitenkin harrastavat myos uimista, mutta talloinkin joillain on paita paalla. Naisten en ole nahnyt uivan lainkaan. Mekin olemme muutamia ihmettelevia katseita kerailleet rannalla ollessamme, mutta mitenkaan vihamielisesti meihin ei ole suhtauduttu. Diu on muutenkin ensimmainen paikka Intiassa, jossa ihmisten kanssa voi jutella ilman, etta toinen yrittaa jatkuvasti kaupata jotain. Suurin osa ihmisista on tullut lahistolta tanne lomailemaan ja kuten muuallakin maailmassa taallakin nayttaa olevan tapana jutella muiden samaan kohteeseen tulleiden lomailijoiden kanssa. Diun kaupungissa on myos kolme portugalaisten rakentamaan hienoa kirkkoa, joista tosin yksi on enaa alkuperaisessa kaytossa muiden toimiessa sairaalana ja museona. Keskustassa on myos paljon hienoja varikkaita taloja, jotka tuovat mieleen Portugalin. Lisaksi taalla on baareja, joista saa ostaa olutta ja muita alkoholijuomia myos mukaan. Kingfisher (650 ml) maksaa 40 Rs eli alle euron. Muualla Intiassa Goaa ja Damania lukuunottamatta siita saa maksaa ainakin tuplasti enemman. Saaressa on myos luolia ja vesiputous seka pari kaukaisempaakin rantaa, joihin aiomme viela tutustua. Isantamme George jarjestaa myos joka toinen ilta grillibileet, jotka ainakin eilen olivat hauskat, joskin tanaan meita molempia vaivasi hieman krapula, joka on kylla nain kuumassa aivan tuskaa. Ei enaa talla reissulla uudestaan. Lansimaisia turisteja taalla taitaa olla majoittuneena noin 10-20 ja vahintaankin puolet taidamme jo tuntea. Yksi suomalainen meidan lisaksemme taalta myos loytyy. Olemme myos vihdoinkin paasseet syomaan jotain muutakin kuin kasvisruokaa ja tamanpaivainen kala-ateria oli kylla aivan loistava.

Huomenna olisi tarkoitus vuorata skootteri tai jokin muu ajoneuvo ja kayda katsomassa myos kaukaisempia rantoja. Tiet taalla ovat Intian standardeilla loistavassa kunnossa ja liikennetta on vahan. Missaan muualla tassa maassa ei tulis mieleenkaan ajaa, vaikka pari kanadalaista tyyppia sellaistakin kertoi harrastaneensa.

Assamissa naytti muuten olleen pommi-iskujen sarja, joka varmaankin oli tarkoituksella kohdistettu paikalliseen uuteenvuoteen. Kyseinen maakunta on kuitenkin aivan toisella puolella maata ja taalla ei mitaan levottomuuksia ole ollut. Mumbain lahella on ilmeisesti viime viikolla tehty jokin junaiskukin, mutta me emme ole junalla matkustamassa, silla kaikki junat Ahmedabadista Mumbaihin on varattu ainakin viikon verran eteenpain johtuen paikallisesti lomasesongista. Kaikkein halvimmassa luokassa toki voisi viela paasta matkustamaan, mutta 9 tuntia junan takaovesta rinkka selassa roikkuen ei kuulosta kovinkaan hauskalta. Niin taynna junat taalla nimittain nayttavat joskus olevan.