Sairastelua Pushkarissa

Niinhan siina sitten tietysti kavi, etta kun valmistautuu ripuliin sairastuukin flunssaan. Turistiripulilta ollaan siis viela ainakin toistaiseksi valtytty, mutta oisen bussimatkan seurauksena taisimme molemmat saada flunssan. Bussissa oli aluksi aivan jarkyttavan kuuma ja hiki virtasi meidan ahtautuessamme makuupunkkaamme, joka sijaitsi istumapaikkojen paalla siina, missa normaalisti on hattuhylly. Pituutta makuupunkalla ei ollut kuin ehka 175 cm ja niinpa en voinut haaveillakaan jalat suorana nukkumisesta. Bussia lastattiin viela pari tuntia ennen matkan alkua ja ulkona vaanineet hyttysparvet pakottivat pitamaan ikkunan kiinni. Kun matkaan viimein lahdettiin huomasimme ikkunan vetavan aika lailla ja lisaksi kaikki poly tuntui paasevan sisaan. Aamulla herasin siihen kun bussin lipuntarkastaja tuli kauppaamaan minulle Intian Lonely Planet-opaskirjaa. Enpa sellaista ostanut, vaikka hetken kesti ennenkuin paasin sen verran hereille, etta tajusin mista oli kyse. Huomasin kurkkuni kuitenkin olevan kipea ja pian Mikalle ilmaantuivat samat oireet. Aamupaivalla minulla oli hieman lampoakin, mutta se saattoi kylla johtua myos siita, etta ennen mittausta tuli oleskeltua jonkin aikaa suorassa auringonpaisteessa. Talla hetkella kuitenkin nayttaisi silta, etta lepo ja parasetamoli (10 kpl 500 mg:n tablettaja maksaa taalla perati 20 Rs eli n. 30 senttia) ovat tehonneet ja olo alkaa olla aika normaali.

Kello kuudelta aamulla olimme Ajmerissa. Bussiaseman ymparisto vaikutti hyvin vastemieliselta paikalta avoviemareineen ja yli-innokkaine riksakuskeineen. Loysimme pienen etsinnan jalkeen kuitenkin Pushkariin menevan minibussin, jonne rinkkoinemme ahtauduimme pyhien miesten ja turistien sekaan. Ylitimme vuorten valisen solan ja eteemme avautui Pushkarin kaupunki, joka on niin pyha, etta oluttakin saa vain tiskin alta puolet kalliimmalla kuin muualla ja pullo on pidettava lattialla "piilossa" juomatoimituksen ajan. Muita kiellettyja tuotteita ovat mm. liha ja kananmunat ja niinpa jatkoimme taas kasvisruokavaliolla.

Majoituksen olimme sopineet Pink Floyd-hotelliin, joka osottautui paria pienta puutetta lukuunottamatta erinomaiseksi valinnaksi. Hotellissa on todella mukava ja siisti kattoterassi, josta voi seurata kaupungin menoa vaikkapa maukasta masalalla maustettua teeta siemaillessa. Kaikki hotellin huoneet on nimetty Pink Floydin levyjen mukaan ja olin hyvin tyytyvainen kun huomasin meidan huoneemme olevan The Wall, joka kuuluu ehdottomasti Pink Floydin parhaimpiin levyihin. Koko hotelli on sisustettu aarimmaisen tunnelmallisesti ja yhdessa kerroksessa on mm. divaanit, joilla voi makoilla ja katsella maisemia viereisesta ikkunasta. Suurinpana miinuksena on se, ettei taallakaan suihkusta tule lamminta vetta. Painetta sentaan riittaa enemman kuin edellisessa majapaikassamme. Pushkaria tuntuvat myos vaivaavat toistuvat sahkokatkot. Tanaankin sahkot ovat olleet poikki ainakin kolme kertaa ja joskus katkokset saattavat kestaa jopa tunteja. Pink Floydissa ei ole omaa generaattoria ja huoneessamme ei ole ikkunaa, joten sahkokatkon sattuessa ollaan sitten totaalisessa pimeydessa. Onneksi tuli otettua otsalamppu mukaan. Yksi vesikatkoskin tanaan koettiin.

Millainen tama pyha kaupunki sitten muuten on? Asukkaita on suurinpiirtein Pietarsaaren verran eli hieman yli 20 000. Kaupungin keskus tuntuu olevan Sadar basaari (jonka niminen paikka tuntuu loytyvan jokaisesta kaupungista), jossa kaupitellaan kaikenlaista tavaraa. Myynnissa on lahinna siis koruja, laukkuja, sareja, shaaleja seka muita tekstiileja, pullotettua vetta ja muita virvokkeita, tupakkaa aina Kiinasta saakka ja erilaisia leivonnaisia, joihin emme ole tohtineet viela tutustua. Kaudun varrella kavelee pyhia lehmia, lansituristeja ja pyhia miehia, jotka ovat tulleet kylpemaan kaupungissa sijaitsevassa pyhassa jarvessa. Moottoripyorat raivaavat valilla tieta aanimerkkia kayttaen ja kuten koko Intiassa nayttaa olevan tapana ei raikan kayttoa kainostella. Sita kaytetaan ainakin seka tervehtimaan vastaantulijaa, varoittamaan mutkan takana olevia saapuvasta ajoneuvosta, houkuttelemaan matkustajia ja muuten vaan piristamaan paivaa.

Me olemme kayttaneet aikamme taalla lahinna levatessa, kirjaa lukiessa, shakkia pelatessa, syodessa, nukkuessa ja flunssasta toipuessa. Siihen tama paikkaa tuntuukin olevan otollinen, silla kauheasti nahtavaa ei ole. Kaupungin vakiohuijaus nayttaa koskevan jarven kylpypaikkoja. Mikali jarveen haluaa heittaa kukan, joutuu samalla maksaa rukouksesta. Hinta ilmeisesti riippuu siita kuinka monelle sukulaiselleen haluaa siunauksen. Me olemme kuitenkin jattaneet taman valista, vaikka "pyhat" miehet eli kukkia vakisin kateen tunkevat onnenonkijat aluksi meita ahdistelivatkin. Jokaisessa kaupungissa nayttaa toistuvan sama kaava: aluksi kaikki ovat kimpussa, mutta kun olemme pari kertaa kavelleet katua kaupustelijat huomaavat, ettemme ole niin helppoa riistaa ja etta parhaiten meidat saa kauppaan sisalle olematta liian tungetteleva. Taman jalkeen saamme kavella melko lailla rauhassa.

Lopuksi kerron tarinan viela kahdesta valkoisesta miehesta, jotka lahtivat ostamaan paria paikallista paitaa, mutta saivat kaksi paitaa ja housut. Paatimme hankkia huomiselle matkalle Udaipuriin jotain hieman viileampaakin vaatetta ja paikalliset valjat valkoiset paidat pitavat kuulemma seka kuumuuden, etta hyttyset loitolla. Paatimme hieman vertaille hintoja, mutta jo toisessa paikassa ajauduimme todelliseen kaupantekoon, joka etenee usein samalla tavalla. Ensin myyja esittelee meille tuotteemme ja paatamme mita haluamme. Sitten seuraa tinkiminen, joka on hyvin olellinen osa koko kaupantekoprosessia. Myyja arvio kotimaamme, vaatteidemme ja lukuisten muiden seikkojen perusteella paljonko olemme todennakoisesti valmiita maksamaan tuotteista. Talla kertaa kahden paidan ja housujen hinnaksi esitettiin aluksi 540 rupiaa eli noin 10 euroa. Taman jalkeen on asiakkaan vuoro kertoa, etta kaupan olevat vaatteet ovat kylla laadukasta tekoa, mutta viereisesta kojusta melkein samanlaisia tuotteita on kaupattu 70 rupian hintaan (oikeasti 100 rupian). Koska nyt kyseessa oleva tuote on kuitenkin selkeasti laadukkaampi olemme valmiit maksamaan hieman enemman. Hinta olkoon siis 250 rupiaa koko setista. Tassa vaiheessa myyja tyrmistyy ja kertoo ettei mitenkaan voi suostua kyseiseen tarjoukseen. Hanen tuotteensa sentaan ovat laadukasta kasityota ja juuri ommeltuja. Naapurimyymalassa kaupitellaan jo kauan sitten neulottuja vaatteita, joista kaiken lisaksi varikin lahtee pesussa pois. Taman jalkeen on meidan vuoro kertoa, etta ymmarramme taman kylla ja haluaisimme kovin ostaa nama laadukkaat vaatteet, mutta kukkaro ei vaan millaan anna periksi. Myyja laskee hintaa muutamalla kymmenella rupialla ja me nostamme tarjoustamme saman verran. Lopulta paastaan tasan 400 rupiaan. Summaan, jonka olemme valmiit maksamaan ja jota paljoa halvemmalla myyja ei suostu myymaan, silla hinta ei enaa montaa rupiaa ole viimeisimmilla tarjouksilla tippuneet. Myyja katsoo meita ja kysyy olemmeko nyt onnellisia. Vastaamme, etta olemme. Myyja sanoo, etta asia on hyva. Han itse ei ole onnellinen, silla on myynyt tuotteet niin alihintaan. Tassa vaiheessa ei pokka enaa pida ja alamme naureskelemaan ja myyjakin alkaa naureskella mukana. Rituaali on paattynyt ja myyja sai meilta takuulla ainakin 2-4 kertaa kovemman hinnan kuin mita olisi paikallisilta saanut ja on myos tyytyvainen. Kattelemme ja maksamme. Saimme mita halusimme hintaan, jonka olimme valmiit maksamaan. Tallaisissa maissa pitaa hyvaksya, ettei millaan ole mitaan kiinteaa hintaa vaan se riippuu maksukyvysta, jota meilla myyjan silmissa on taalla kuin Suomessa lottovoittajalla. Kaupantekokin pitaa siis ottaa huumorilla ja toisaalta tallainen naytelma piristaa paivaa mukavasti.