Paljon on tapahtunut viime kirjoituskerran jalkeen. Toissapaivana uin Tyynessa valtameressa ja eilen tuli vietettya iltaa chilelaisten kanssa viinia maistellen. Kahdessa mielenkiintoisessa museossakin olen ehtinyt vierailla. Flunssakin on jo lahes parantunut. Mutta aloitetaanpa Vina del Marista: kaupunki oli Valparaison taydellinen vastakohta siisteine katuineen ja uusine kerrostaloineen. Ruutuasemakaava teki kaupungissa suunnistamisen helpoksi ja kadut oli ameriikkalaiseen tyyliin numeroitu. Hieman hilpeytta heratti se, etta kaupungista loytyi myos katu nimelta 8,5 Norte. Ilmeisesti numero 8 ja 9 valiin oli myohemmin rakennut viela yksi katu. Muissa kaupungeissa katujen nimet ovat muuten enimmakseen samat. Joka kaupungista loytyy lahes poikkeuksessa mm. Avenida Brazil, Uruguay, Lima, San Martin ja San Jose. Me suunnistimme ensin museoon, jossa oli naytilla kaikenlaista alkuperaisesta Paasiassaarilta tuodusta patsaasta Chilen hyonteisfaunaan ja Brasilian sademetsien noitatohtorien kutistamista kalloista Nasca-kulttuurin keramiikkaan. Kokonaisuudessaan museo oli hyvin mielenkiintoinen ja esilla oli melko paljon esineita Paasiaissaarilta, jotka muuten kuuluvat Chilelle.
Museon jalkeen oli aika testata milta maistuu paikallinen piiras, jossa oli taytteena kokolihan palasia ja kananmunaa seka sipulia. Ruuan jalkeen olikin aika lahtea kohti Playa Acapulcoa eli rantaa. Tyyni valtameri avautuikin eteen vaaleansinisen houkuttelevana. Ranta oli tosin suomalaiseen makuun pahasti ylikansoitettu ja kovat aallot tekivat uimisen sanan perinteisessa merkityksessa mahdottomaksi. Paasin kuitenkin toteuttamaan haaveeni ja kastauduin jo reissun toisessa valtameressa. Vesi oli yllattavankin lamminta. Suomessa merivesi on vain harvoin noinkin lamminta eli kylma Humbolt-merivirta ei ollutkaan niin kylma. Saattoi toki olla, etta en uinut virran kylmimmassa kohtaa...
Viimeista iltaa Valparaisossa paatimme viettaa ravintolassa nimelta Mastodonte. Nimi oli enne ja annoskoko oli jotain aivan uskomatonta. Otimme puoliksi ruuan nimelta chorillada grande ja annos oli aivan uskomaton kasa makkaraa, juusto, sipulia ja ranskalaisia. Lisaksi sekaan oli viela varmuuden vuoksi lisatty kananmunaa ettei kenellekaan vaan jaa nalka. Hyva jos puolet saimme syotya. Kyseessa oli ilmeisesti jokin paikallinen erikoisuus, mutta taytyy sanoa etten ruualle pahemmin lammennyt. Chilelaiset tuntuvat muutenkin syovan aika tuhdisti, silla toinen paikallinen erikoisuus on lomo pobre eli suoraan kaannettyna koyhan miehen pihvi. Tahan sisaltyy vaatimattomasti pihvi, jonka paalla on pari kananmunaa ja juustoa ja sipulia. Kolmas paikallisten suosima ruoka on completo, joka kasittaa hot dogin, jossa on taytteena tietysti nakki, mutta yllatys yllatys ei lainkaan kananmunaa tai juustoa vaan jotain kurkkusalaatin ja avokadomurskan sekoituksen valilta seka tomaattia ja paljon majoneesia. Jos noita paikallisia ruokia soisi joka ilta niin voi olla, etta paluulennolla tekisi tiukkaa mahtua penkkiin.
Chorilladan turvottamina paatimme suunnata viereiseen baariin viela yksille oluille. Paikan seinia koristivat kuvat uppoavista laivoista ja istuimme baaritiskilla maistellen olutta ja kuunnellen kaihoisia chilelaisia lauluja, jotka esitettiin kitaran saestyksella ja jotka olivat paikallisille niin tuttuja, etta keittiohenkilokuntakin lauloi mukana. Kyseessa oli hyvin tunnelmallinen paikka ja vieressa istunut mies poltteli piippua miettiliaan nakoisena, joi kaksi lasillista punaviinia ja kerasi sitten ostoskassinsa lattialta ja lahti ilmeisesti kotiaan kohti.
Seuraavana aamuna suihkusta sattui tulemaan lamminta vetta, mika oli mukava yllatys, silla edellisena paivana tuli vain kylmaa. Aamupalapoydassa ylimielisilta vaikuttaneet ranskattaret soivat puolet meidan aamupalaleivastamme ja kaikki omansa. En ole koskaan saanut kovinkaan hyvaa kuvaa ranskalaisista ja tuo kokemus ei ainakaan sita auttanut. Bussikin lahti vaaralta laiturilta, mutta onneksi sentaan ehdimme siihen. Parin tunnin bussissa istumisen jalkeen olimmekin jo Santiagossa.
Kyseessa on Chilen paakaupunki, jossa on hieman alle 5 miljoonaa asukasta. Kaupunki tuntuu kuitenkin hieman pienemmalta ja taalla on hyva ja selkea metro. Hostellimme (jonka nimi on Happy House) sijaitsee Barrio Brasilin kaupunginosassa, joka on ilmeisesti opiskelijaelaman keskus taalla. Keskustaan on lyhyt matka ja supermarkettikin loytyy ihan vieresta. Sisustuksensa ja siisteytensa puolesta kyseessa on tahan asti paras hostelli, jossa olemme vierailleet. Miinusta kuitenkin siita, etta jostain syysta emme saaneet millaan yhteytta paikkaan puhelimella, vaikka tarkastimme numeron kolmesta eri lahteesta. Lisaksi hostelli on yllattavan rauhallinen. Eilen illakaan ihmisia ei nakynyt aluksi missaan.
Kaupunki on vuorten ymparoima ja myos ihan keskustassa on yksi korkea ja jyrkkareunainen huippu, jolle eilen kiipesimme maisemia katsomaan. Kaupungissa on lisaksi todella hyva ja mielenkiintoinen eri intiaanikulttuureja esitteleva museo, jossa vierailimme tanaan. Mielenkiintoisimpina asioina mainittakoon esilla olleet muumiot, jotka olivat egyptilaisia muumioita 3000 vuotta vanhempia seka se, etta kaikkiin intiaanikulttuureihin nayttaa liittyneen vahvasti hallusinogeenisten aineiden runsas kaytto. Mayat myos pelasivat melko hurjaa pallopelia, jossa ottelut lopuksi haviajat menettivat paansa.
Eilen illalla tapasimme hostellilla kaksi sveitsilaista reissaajaa, joiden kanssa lahdimme katselemaan paikallista yoelamaa, joka naytti keskittyneen Barrio Belavistan alueelle. Terassilla aloimme jutella viereisessa pyodassa istuneiden kolmen chilelaisen kanssa, jotka osottautuivat mukaviksi tyypeiksi, vaikka eivat sanaakaan englantia osanneetkaan. Ihme miten sita onnistuu jopa kertomaan chilelaisille espanjaksi millainen maa Suomi on, vaikka osaakin vain muutaman verbin ja hieman useamman adjektiivin. Yhden chilelaisen suku oli kuulemma kotoisin paasiaissaarilta ja yhden isoisa oli kuulemma ollut mafiapomo Italiassa. Italialaista sukua oleva kertoi myos olevansa todella iloinen siita, etta Chilessa vallitsee nykyaan vapaus. Koska mies oli nyt 33-vuotias, oli han viettanyt elamastaan ensimmaiset 13 vuotta maassa, jossa vallitsi kovaotteinen sotilasdiktatuuri. Mies innostui myos laulamaan meille muutaman chilelaisen laulun, joista suurimpaan osaan huomasin ihmetyksekseni tietavani suomalaisen vastineen.
Illan paatteeksi chilelaiset halusivat valttamatta heittaa meidat hostellille autolla. Jalkeenpain ajatellen ei varmaankaan ollut jarkeva idea, etta 7 ihmista ahtautui pienehkoon henkiloautoon ja ihmetykseksemme rattiin ei mennyt porukan ainoa alkoholiin koskematon henkilo vaan italiaista sukujuurta oleva henkilo, joka oli illan aikana juonut ainakin pari lasia punaviinia. Onneksi matka ei ollut pitka ja paasimme hostellille ilman takaiskuja. Mukavaa ja vieraanvaraista porukkaa nama chilelaiset tuntuvat kuitenkin olevan.
Huomenna aiomme viela kayda katsomassa yhden museon, jossa on esilla Salvador Allenden eli ennen sotilasdiktatuuria vallassa olleen vasemmistojohtajan taidekokoelma, jota sailytettiin piilossa koko sotilasdiktatuurin ajan. Lauantaina lahdemme kohti maapallon kuivinta autiomaata eli San Pedro de Atacamaa. Matkaa sinne on 1600 km ja aikaa menee noin 24 tuntia. Voi olla, etta ihan heti sen jalkeen ei bussissa huvita pahemmin istua.
1 kommentti:
Kiva että pääsit toteuttamaan sen haaveesi uimisen suhteen. Pidä pulikoidessa edelleenkin mielessä ne kolmiomaiset selkäevät.
Pitäisiköhän KOL-arvot tarkistuttaa sitten Tampereella tuon ruokavalion perusteella:)
Kimppakyydistä muistuu mieleen ne ikimuistoiset liftausreissut 80-luvulla..
Terveisiä lumisesta Oulusta ja hyvää jatkoa myös sinne aurinkoiseen etelään. Krista
Lähetä kommentti