3.3.2009

Potosi, Bolivia

Tanaan on jalleen kerran ollut aivan uskomaton paiva. Kello 8.30 oli lahto kohti Cerro Ricon kaivoksia. Potosista on louhittu hopeaa, tinaa ja lyijya jo satoja vuosia ja siita huolimatta kaytossa ovat edelleenkin taysin samat menetelmat kuin keskiajalla. Aikoinaan kaupungin katujenkin sanottiin olleen paallystetyt hopealla ja kaupunki oli joskus koko Etela-Amerikan suurin. Parhaimmillaan kaivoksista louhittiin maa-ainesta, jossa oli jopa 70-80% hopeaa. Parhaat suonet ovat kuitenkin ehtyneet jo ajat sitten ja nykyisin kaivostoimintaa harjoitetaan eraanlaisissa osuuskunnissa, jossa jokainen kaivosmies (tai perhe) louhii omaa tunneliaan ja myy maa-aineksen eri jalostamoille, jotka sitten puhdistavat turhan maa-aineksen pois. Jaljelle jaa seos, jossa on kolmea aiemmin mainitsemaani mineraalia ja tama seos kuljetetaan ulkomaille jatkojalostusta varten.


Olot kaivoksissa ovat suorastaan epainhimilliset ja talla hetkella kaivoksissa tyoskentelee noin 5000 kaivosmiesta. Kaikki eivat tosin viela ole aivan miehiakaan, silla suurin osa kaivostyolaisista aloittaa tyot noin 14-vuotiaina. Bolivian hallistus ei lapsityovoiman kayttoon ole jaksanut puuttua ja koska perheet ovat suuria ja elanto kirjaimellisesti kiven takana joutuvat lapsetkin tyohon. Kaivosmiehet tyoskentelevat jopa 10-12 tuntia paivassa ja suurin osa ajasta kuluu siihen, etta kovaan kallioon hakataan kasin metallikiiloja apuna kayttaen reika, joka sitten taytetaan dynamiitilla. Paivan lopuksi seinamaan rajaytetaan uusi kolo ja seuraavana paivana polyn laskeuduttua maa-aines kerataan reppuun ja kannetaan ulkoilmaan. Kaivosmiehet eivat kayta minkaanlaisia hengityssuojaimia ja lahes kaikki karsivat erilaisista hengitystie-elinten sairauksista. Kaivosmiehet eivat paivan aikana syo mitaan, silla kaivoksessa on runsaasta myrkyllisia kemikaaleja ja tarvittava energia saadaan koka-lehtia pureskelemalla seka virvoitusjuomia juomalla.


Meidan kaivosvierailumme alkoi vaatteiden vaihdolla. Saimme kumisaappaat, kurahousut, sadetakin, kyparan seka otsalampun, jonka jalkeen suuntasimme kaivosmiesten torille. Torilta sai ostaa mm. dynamiittia ja nalleja ilman mitaan papereita ja kyselyita. Oppaamme kehotti ostamaan dynamiittia ja nalleja seka virvoitusjuomia lahjoiksi kaivosmiehille, jotka puolestaan kertoilivat tyostaan meille ja antoivat ottaa kuvia. Dynamiitti maksoi 18 boliviaanoa/potko eli hieman yli 2 e ja kaivosmiehet saavat parhaimmillaan 800 boliviaanoa (100 e) tuhannesta kilosta maa-ainesta, joten dynamiitti oli arvostettu lahja. Nykyisin maa-aineksessa on suurinpiirtein 5% hopeaa ja saman verran lyijya ja tinaa. Ostimme myos koka-lehtia kaivosmiehille tarjottavaksi.


Ennen kaivoksen uumeniin sukeltamista tutustuimme viela rikastamoon, joka oli myos hyvin alkeellinen. Hopean erotukseen ei onneksi enaa kaytetty elohopeaa, kuten siirtomaa-aikana, mutta rikastamon jatteet ohjattiin jokeen ja koko joki on taysin kuollut koko matkaltaan. Kaivostoiminta on kuitenkin kaupungille elinehto, silla nain korkealla mikaan ei oikein kasva ja koska vaesto on huonosti koulutettua ei ihmisille ole yleensa tarjolla mitaan muuta tyota. Itse kaivos oli todella ahdas, kuuma ja aarimmaisen polyinen. Torilta ostettu hengityssuojain oli aivan ruskea kun paasin pois kaivoksesta. Aluksi etenimme siirtomaa-ajalla orjatyovoimalla rakenettua hieman suurempaa tunnelia kaivoksen sisassa sijainneelle museolle asti. Museon jalkeen tunneli madaltui niin, etta jouduin kavella aivan kyyryssa. Ilma oli sakea polysta ja olin todella hengastynyt, silla nain korkealla ulkoilmassakin on normaalia selvasti vahemman happea saati sitten kaivoksen sisassa. Pieni paniikki alkoi jo iskea ja mietin miten ihmeessa jaksan tallaista pari tuntia. Mieleen tulivat myos Ukrainassa ja Venajalla sattuneet kaivosonnettomuudet, joissa kaivostyolaiset olivat jaaneet useiksi paiviksi loukkuun kaivoksiin. Lisaksi jouduin jatkuvasti varoa toisella seinalla ja katossa kulkevia sahkojohtoja ja jonkinlaista ilmanvaihtoputkea. Seinat olivat rikin keltaiseksi varjaamat ja lattia mudan peitossa.

Juuri kun usko alkoi loppua pidimme pienen tauon ja hengitys sai tasaantua. Opas kertoili meille tarinoita kaivoksesta ja hankin oli aloittanut kaivosmiehen tyot 14-vuotiaana. Oppaaksi han alkoi 6 vuotta sitten ja hieman epaselvaksi jai mista han oli niinkin hyvaa englantia oppinut, mutta kaivosmiesten kanssa han vaikutti olevan hyvissa valeissa. Lisaksi saimme kuulla suurimman osan kaivosmiehista edelleen puhuvan quetsuaa keskenaan ja olevan aikamoisia vitsailijoita. Lisaksi juuri paattyneen karnevaalin aluksi kaivosmiehilla on tapana nauttia alkoholia omassa kaivoskuilussaan ja silla tavalla jotenkin lepyttavan kaivoksen henkia tai jotain siihen suuntaan. Kohtasimmekin useita tyhjia viinapulloja reissullamme.

Matka jatkui alaspain todella ahdasta ja jyrkkaa tunnelia pitkin laskeutuen. Siina vaiheessa ajattelin, etta emme mitenkaan voi tulla samaa kautta takaisin, mutta olin vaarassa. Alhaalla seurasimme parin kaivosmiehen tyoskentelya ja annoimme lahjamme heille. Lisaksi keskustelimme oppaan valityksella hetken noin viisikymppisen kaivosmiehen kanssa, joka odotteli dynamiitin aiheuttaman polyn laskeutumista koka-lehtia napostellen ja tupakkaa poltellen. En kasita miten kukaan voi polttaa tupakkaa sellaisessa paikassa.

Matka takaisin ylos oli todella rankka ja kiipeaminen ahtaassa kuilussa todellakin kavi tyosta. Olin todella iloinen kun olin viimein takaisin raikkaassa ulkoilmassa. Edes sade ei haitannut lainkaan. Lopuksi oppaamme halusi viela demonstroida dynamiitin rajaytyksen ja taytyy kylla sanoa, etta paikalliset turvamaaraykset ovat olemattomat. Opas tyonsi dynamiittipotkon, jonka sytytyslanka jo paloi vuorotellen eri henkiloiden kateen ja muut ottivat kuvia. Onneksi tulilanka oli todella pitka ja mitaan ei sattunut.

Eilen oli vuorossa lepopaiva ja en tehnyt oikeastaan mitaan erikoista. Onnistuin kuitenkin loytamaan torilta laamanvillasta tehdyn takin ja mieleni olisi tehnyt ostaa myos ponchon. En vaan tieda missa muulla kuin taalla sita voisi kayttaa. Toissapaivana istuimme yli 7 tuntia ahtaassa bussissa. Matkaa kertyi vain noin 200 km, mutta tiet olivat surkeat. Valilla jouduimme kiertaa tulvivia jokia ja ajoittain pelkasin bussimme juuttuvat mutaan. Maisemat olivat kuitenkin uskomattomat. Bussissa matkasi myos runsaasti paikallisia ja osa porukasta tuntui jaavan pois kyydista keskella ei mitaan.

Huomenna aiomme viela vierailla yhdessa museossa taalla Potosissa ja suunnata sen jalkeen Bolivian hallinnolliseen paakaupunkiin Sucreen (La Paz on todellinen paakaupunki).

3 kommenttia:

O-matic kirjoitti...

Mahtavia kuvia!! ..ja hieno tuo kuvaus tuosta kaivosreissusta. Kuullostaa mahtavalta reissulta, tuonne on pakko päästä myös ite :D
-Pitäkää huolta-

Anonyymi kirjoitti...

Oi ku hienoja kuvia, mahtavat maisemat.Laamapihvit olis vaan jäänyt multa syömättä, ne suloiset pörrykät muistuttaa vähän heppoja. Tosin hevoset ei sylje.
Vai että maanalainen retki, taisi kuitenkin olla riskin arvoinen.
Mukavia päiviä Boliviaan ja lentosuukkoja kullalle.

Anonyymi kirjoitti...

Hups. Saa olla kyllä tyytyväinen omiin työolosuhteisiin, suhteellisen siitiä sisähommaa. Kiire meinaa häiritä aika ajoin, Krista siis lähetti Aleksille terveisiä:)