Rurrenabaque, Bolivia

Nyt sita sitten ollaan taas yhta kokemusta rikkaampia: Amatsonin sademetsaa on tullut nahtya pieni kaistale. Lento lahti lopulta noin nelja tuntia myohassa ja noin puolen tunnin lennon jalkeen edessa haamotti pelto keskella tiheaa kasvillisuutta. Kone oli todella pieni ja ohjaamossa ei ollut edes ovea, joten laskeutumistoimitusta pystyi seuraamaan melko yksityiskohtaisesti. Ihan hyvin se laskeutuminen ruohokentallekin onnistui. Koneesta ulos astuessa oli vastassa seuraava yllatys: emme olleetkaan Rurrenabaquessa vaan naapurikylassa nimelta Reyes. Rurren kentta oli liian marka laskeutumiseen, joten olimme valinneet kohteeksi naapurikylan. Hieman huvittavaa oli vaan, etta meille kerrottiin asiasta vasta koneen ollessa maassa.

Reyesin kentalla oli vuorossa, yllatys, yllatys, odotusta. Noin parin tunnin jalkeen entiselle sotilaslentokentalle saapui surkeassa kunnossa oleva pakettiauto, joka kuljetti meidat viela surkeammassa kunnossa olevaa tieta pitkin Rurrenabaqueen. Perille paastyamme kavimme ilmoittamassa matkatoimistossa, etta olemme paasseet perille. Otimme lahimman hotellihuoneen, jossa suureksi yllatykseksi ei koko yon aikana vieraillut ainoatakaan hyttysta. Kuumuus iski myos paalle valittomasti ja hikoilin valtavasti. Ilmankosteus on lahella sataa prosenttia ja lampoa on arviolta noin 30-35 astetta. Illan paatteeksi kavimme syomassa ja nauttimassa runsaasti nestetta seka oluet.

"Pampa"-retken ensimmainen paiva aloitettiin odottamalla. Jeeppi oli jossain ja se saatiin paikalle noin parin-kolmen tunnin kuluttua. Samalla retkella kanssamme oli nelja 18-19-vuotiasta brittia, joiden juttuihin meilla tanaan meinasi jo alkaa menna hermo. Kai sita itsekin on ollut noin lapsellinen kuusi vuotta sitten. Pakkasimme itsemme ja tavaramme jeeppiin ja lahdimme ajamaan samaista tieta kohti tuntematonta. Tie oli aivan hirvittavassa kunnossa ja samaa tieta kayttavat myos kuorma-autot ja La Paziin liikennoivat bussit. Nyt ymmarran miten bussi voi olla 3-5 paivaakin myohassa taalla. Naimme useammankin mutaan juuttuneen bussin, jonka matkustajat yrittavat epatoivoisesti tyontaa ja kaivaa esiin yli metrin syvyydelta mutaan uponnutta bussiansa. Mikali bussia ei saada liikkeelle ainoa keino on odottaa mudan kuivumista ja siihen sadekaudella voi menna aikaa. Me emme onneksi juuttuneet mutaan tai saaneet jeeppia kaatumaan, vaikka se pari kertaa olikin lahella.

Noin kolmen-neljan tunnin jeepissa istumisen jalkeen saavuimme pieneen kylaan nimelta Santa Rosa, jossa nautimme lounaan ja vaihdoimme matkustusvalinetta jokiveneeseen. Olimme saapuneet Yacuman kansallispuistoon, jossa kolmen paivan aikana naimme runsaasti erilaisia elaimia. Alue on ilmeisesti yksi maailman monimuotoisimmista luonnonpuistoista ja se ulottuu Bolivian, Perun ja Brasilian alueille. Jo ensimmaisen venematkan aikana bongasimme molyapinoita, pienenpia varikkaita apinoita ja runsaasti erilaisia hienoja lintuja, joista erikoisin oli ehka paratiisilintu, jonka niskahoyhenista tuli mieleen intiaanipaallikon sulkahattu. Erikoinen ilmestys oli myos lintu, joka saikahtaessaan ei yllatten lahtenytkaan lentoon vaan joka hyppasi oksaltaan sukelluksiin piiloon.

Vesi oli joessa todella korkealla ja pian meille selvisi myos, etta nyt sadekaudella pampa on veden alla, joten mistaan pampa-kierroksesta tuskin voinee puhua. Majapaikkamme oli paalujen paalle rakennettu muutamasta talosta koostuva kompleksi, jossa vietimme molemmat yot hyttysverkkojen alla. Ennen nukkumista kavimme kuitenkin viela etsimassa alligaattoreita, jotka pimeassa tunnisti silmien punaheijasteen perusteella. Oppaamme myos pyydysti yhden pienen alligaattorin, jota saimme sitten pidella hetken. Joessa asuu myos alligaattoreita isompia ja agressiivisempia kaimaaneja, jotka voivat kuulemma kasvaa jopa 5 m mittaisiksi. Majapaikkamme luona majaili vanha alligaattori, joka oli ristitty Fredericoksi ja joka sai joka ilta nauttia meilta jaaneet ruuantahteet.

Seuraavana paivana saa suosi meita ja lahes koko paivan oli poutaa. Naimme runsaasti elaimia, kuten pienen anakondan, vaaleanpunaisia delfiineita, piikkisian ja valtavan kokoisia papukaijoja seka erilaisia apinoita. Paasimme myos uiskentelemaan delfiinien seurassa hetken, mutta koska kyseessa ovat luonnonvaraiset otukset eivat ne tulleet kovinkaan lahelle ihmisjoukkoa. Yksittaisen uimarin lahelle ne kuulemma uskaltautuvat. Uimakokemus olisi voinut olla mukavampikin, mikali vesi ei olisi ollut niin sameaa ja hieman madantyneen hajuista. Vedenpinta on tahan aikaan vuodesta niin korkealla, etta puut ovat usein latvojaan myoten veden alla ja osa puista nayttaa vedessa kelluvilta kukkamaljakoilta. Illalla vierailimme viela paikassa nimelta Sunset bar, josta sai myos suhteellisen viileaa olutta.

Tana aamuna herasin molyapinoiden huutoon, mika oli kenties eksoottisin heratys, mita olen kokenut. Pian sen jalkeen alkoi sataa kaatamalla ja odottelimme tuntikausia turhaan sateen laantumista. Lopulta lahdimme liikkeelle sateesta huolimatta ja naimme viela yhden eksoottisen otuksen lisaa: Capibaran, joka oli lampaan kokoinen rotta. Kovin ujo otus ei ainakaan ollut, silla paasimme noin metrin paahan siita. Oppaamme kertoi, etta nyt sadekaudella elaimia nakee paljon kuivaa kautta vahemman, mutta paljon me silti naimme ja kokemus oli kokonaisuudessaan todella uskomaton. Sanat eivat riita kuvaamaan kaikkea nakemaamme ja toivottavasti ainakin osa kuvista onnistui. Hyttysia viidakossa oli yllattavan vahan: paljon vahemman kuin Suomessa kesalla. Muitakaan erityisen iljettavia elaimia ei tullut nahtya.

Palasimme hetki sitten takaisin Rurrenabaqueen, jossa vietamme viela yhden yon. Huomenna olisi toivon mukaan tarkoitus lentaa takaisin La Paziin, mikali kentta vaan on tarpeeksi kuiva. Taytyy toivoa, etta emme sairastu vuoristotautiin, silla Rurre on lahes merenpinnan tasolla ja nousua kertyy yli 3000 m.