Rentoutumista Diussa

Taalla sita nyt vihdoinkin ollaan. Tai ollaan oltu jo pari paivaa. Paikka on aika lailla sellainen, jollaiseksi sen kuvittelimmekin. Kyseessa on vuoteen 1961 portugalilaisten hallussa ollut saari, jota erottaa mantereesta vain kapea salmi. Saarella on leveytta pari kilometria ja pituutta reilu 10 km. Diu ei hallinnollisesti kuulu Gujaratin osavaltioon (joka on Intian ainoa "kuiva" osavaltio. Alkoholiin tarvitaan erillislupa), joten taalla alkoholi on muuta maata halvempaa ja sita on helpommin saatavilla. Muun muassa tasta syysta saari on seka intialaisten, etta matkailijoiden suosiossa. Nyt sattuu viela olemaan Diwali eli hindujen uusivuosi ja intialaisia turisteja riittaa. Itse asiassa vuosi vaihtui jo toissapaivana, mutta koska kyseessa nayttaa olevan hyvin merkittava tapahtuma juhlitaan sita kuulemma parisen viikkoa. Ilotulituksetkin ovat jatkuneet jo ainakin jonkun 5 paivaa ja miljardin ihmisen maassa rakettaja nakee taivaalla hieman eri tavalla kuin Suomessa. Joka ilta on ollut aivan uskomaton ilotulitus. Ainoa miinus on se, etta majoitusten hinnat ovat nyt nousseet noin 20-50% normaaliin verrattuna.

Udaipurissa kaytimme viimeisen paivamme maustetorilla jotain pienta ostellen ja kaupungin palatsiin tutustuen. Majapaikkamme isanta antoi meidan ystavallisesti kayttaa viela yhta huonettaa lepaamiseen, joten ajan sai hyvin kulumaan kun paasi valilla lepaamaan. Bussimatka Rajkotiin olikin sitten melkoinen kokemus. Ensin meinasimme myohastya bussista kun matkatoimiston porukka ilmeisesti unohti mihin suuntaan olemme menossa (bussia odotetaan aina ensin matkatoimiston kojun edessa, josta matkustajat sitten ohjataan jonnekin sivukujalle, jossa bussiin samalla lastataan erilaisia tuotteita sisaltavia pusseja). Ehdimme bussiin juuri ennen sen lahtoa. Makuuosasto oli taas kerran liian lyhyt, mutta huomattavasti edellista siistimpi. Tie oli kuitenkin aivan kauheassa kunnossa. Koko yon herailimme siihen kun pyora osui kuoppaan tai kuski iski jarrut pohjaan tai teki akkikiihdytyksen. Kylkea ei tarvinnut itse vaivatua kaatamaan, silla pomput pitivat siita kylla huolen. Ihme kylla taisin muutaman tunnin kuitenkin saada unta.

Rajkotiin saavuimme aamulla ja suuntasimme kahden israelilaisen kanssa kohti valtion bussiasemaa riksalla. Seuraava bussi kohti Unaa (14 km Diusta) lahti tunnin odottelun jalkeen. Kyseessa oli siis sellainen perusbussi, jolla suurin osa intialaisista matkansa taittaa. Paikkalippuja ei voinut varata etukateen ja osa porukasta joutui seista tuntikausia pomppivassa bussissa. Me saimme varattua paikat heittamalla avoimesta ikkunasta vaatteita ja sanomalehden penkille (kuulemma yleinen tapa Intiassa varata paikka). Harmi vaan etta paikkamme sijaitsi takapenkilla kaikkein ahtaimmassa valissa juuri akselin paalla. Kyydista tuli aivan uskomattoman pomppuinen ja joka kerta kuoppaan ajaessa lensimme noin 5 cm ilmaan. Toinen suuri puute oli se, ettei meidan kohdalla bussissa ollut mahdollisuutta sulkea ikkunaa (luukku oli ilmeisesti hajonnut joskus). Kapeaita teita madellessa saimme jatkuvasti vaistella ikkunasta sisaan iskevia oksia ja polya tuli nieltya kiitettavat maarat. Bussi ei myoskaan ollut mikaan aivan uusi ja penkin vieressa oli reika, josta nakyi tie. Moottorikaan ei ollut mikaan turbodieseli ja jyrkimmista ylamaista selvittiin vain juuri ja juuri ilman tyontamista. 210 km matka maksoi vain 95 Rs eli alle 2 euroa. Aikaa siihen kuitenkin paloi perati 7 tuntia! Kaikenkaikkiaan matka oli kuitenkin uskomaton kokemus ja ruokatauolla paikallisten kanssa paasimme enemmankin juttuun osittain myos israelilaisten matkakumppaniemme avoimmuuden vuoksi. Aikamoisia hippeja israelilaiset tuntuivat olevan. 3 vuoden armeijan ja parin vuoden koulun jalkeen he olivat lahteneet Intiaan ilman mitaan opaskirjaa tai matkasuunnitelmaa ja miehet eivat tinkimistakaan paljoa tuntuneet harrastavan. Toissayon he olivat kuulemma viettaneet jossain sikafarmin varastotilassa ja maksaneet siita ilosta melkein 10 euroa yolta.

Noin 17 tunnin matkustamisen jalkeen saavuimme viimein Unaan, josta otimme riksan israelilaisten kanssa Diuun. Matka vaan oli aika tukala kun kyydissa oli nelja ihmista tavaroineen. Diussa ensimmainen havainto oli kauhea helle yhditettyna kosteaan ilmaan. Paita hikosi samantien lapimaraksi. Me paatimme lahtea etsimaan majoitusta paikasta nimelta Sao Tome Retiro, joka sijaitsee kylan korkeimmalla kohdalla entisessa kirkossa. Paikan omistaja Georeg tuntuu olevan melko huoleton kaveri ja saimme huoneen 800 RS:n hintaan. Talla kertaa hintaan kuului myos lammin vesi ja kaksi peittoa Katossa on myos hyva tuuletin. Vessapaperia taallakaan ei kuitenkaan ole tapana kayttaa vaan kuten muuallakin Intiassa taallakin turvaudutaan huljutukseen eli vasemalla kadella pestaan asianmukainen aluea vedelle vessatoimituksen jalkeen. Saamme ilmeisesti pitaa huoneemme koko Diussa oleskelun ajan eli ensi maanantaihin asti. Olemmekin jo hieman kyllastyneet matkustamaan jatkuvasti ja tama on sellainen paikka, jossa on mukava ottaa rennosti. Maanantaina meita kuitenkin odottaa viela 20 tunnin bussimatka Mumbaihin...

Mita Diussa sitten voi tehda? Taalla on hienoja rantoja, joista olemme tosin kayneet vasta yhdella. Paikallisten pukukoodiin eivat uima-asut sovi, joten liian taytta ei rannoilla ole ja paikalliset tuntuvat yleensa tyytyvan vain kahlailemaan. Jotkut kuitenkin harrastavat myos uimista, mutta talloinkin joillain on paita paalla. Naisten en ole nahnyt uivan lainkaan. Mekin olemme muutamia ihmettelevia katseita kerailleet rannalla ollessamme, mutta mitenkaan vihamielisesti meihin ei ole suhtauduttu. Diu on muutenkin ensimmainen paikka Intiassa, jossa ihmisten kanssa voi jutella ilman, etta toinen yrittaa jatkuvasti kaupata jotain. Suurin osa ihmisista on tullut lahistolta tanne lomailemaan ja kuten muuallakin maailmassa taallakin nayttaa olevan tapana jutella muiden samaan kohteeseen tulleiden lomailijoiden kanssa. Diun kaupungissa on myos kolme portugalaisten rakentamaan hienoa kirkkoa, joista tosin yksi on enaa alkuperaisessa kaytossa muiden toimiessa sairaalana ja museona. Keskustassa on myos paljon hienoja varikkaita taloja, jotka tuovat mieleen Portugalin. Lisaksi taalla on baareja, joista saa ostaa olutta ja muita alkoholijuomia myos mukaan. Kingfisher (650 ml) maksaa 40 Rs eli alle euron. Muualla Intiassa Goaa ja Damania lukuunottamatta siita saa maksaa ainakin tuplasti enemman. Saaressa on myos luolia ja vesiputous seka pari kaukaisempaakin rantaa, joihin aiomme viela tutustua. Isantamme George jarjestaa myos joka toinen ilta grillibileet, jotka ainakin eilen olivat hauskat, joskin tanaan meita molempia vaivasi hieman krapula, joka on kylla nain kuumassa aivan tuskaa. Ei enaa talla reissulla uudestaan. Lansimaisia turisteja taalla taitaa olla majoittuneena noin 10-20 ja vahintaankin puolet taidamme jo tuntea. Yksi suomalainen meidan lisaksemme taalta myos loytyy. Olemme myos vihdoinkin paasseet syomaan jotain muutakin kuin kasvisruokaa ja tamanpaivainen kala-ateria oli kylla aivan loistava.

Huomenna olisi tarkoitus vuorata skootteri tai jokin muu ajoneuvo ja kayda katsomassa myos kaukaisempia rantoja. Tiet taalla ovat Intian standardeilla loistavassa kunnossa ja liikennetta on vahan. Missaan muualla tassa maassa ei tulis mieleenkaan ajaa, vaikka pari kanadalaista tyyppia sellaistakin kertoi harrastaneensa.

Assamissa naytti muuten olleen pommi-iskujen sarja, joka varmaankin oli tarkoituksella kohdistettu paikalliseen uuteenvuoteen. Kyseinen maakunta on kuitenkin aivan toisella puolella maata ja taalla ei mitaan levottomuuksia ole ollut. Mumbain lahella on ilmeisesti viime viikolla tehty jokin junaiskukin, mutta me emme ole junalla matkustamassa, silla kaikki junat Ahmedabadista Mumbaihin on varattu ainakin viikon verran eteenpain johtuen paikallisesti lomasesongista. Kaikkein halvimmassa luokassa toki voisi viela paasta matkustamaan, mutta 9 tuntia junan takaovesta rinkka selassa roikkuen ei kuulosta kovinkaan hauskalta. Niin taynna junat taalla nimittain nayttavat joskus olevan.

Juhlahumua Udaipurissa

Yobussin kanssa meinasi toissapaivana tulla ensimmainen isompi vastoinkayminen. Meidat ohjattiin ensin vaaraan bussiin Ajmerissa, mutta ehdimme oikeaan makuuosastoon juuri ennen bussin lahtoa. Talla kertaa rinkat matkasivat makuutilassa meidan kanssamme, joka teki matkasta viela aiempaakin tiivistunnelmaisemman. Toisaalta sain jalkani mukavasti rinkkojen paalle niin, etta pystyin vaihteeksi nukkua myos selallani. Aiemmin paivalla vaivannut mahanikin rauhoittua parilla Imodiumilla. Aivan taysin en siis vatsavaivoilta valttynyt, mutta jos tosiaan koko reissun nain vahalla selvian voin olla tyytyvainen.

Aamulla loysimme itsemme Udaipurista, joka osottautui yllattavankin rauhalliseksi ja miellyttavaksi paikaksi. Toki me taallakin heratamme huomiota kadulla liikkuessamme, mutta yhtaan todella rasittavaa perassahiihtajaa ei ole viela seuraamme lyottaytynyt. Majapaikkamme taalla on hyvin vaatimaton ja vessan ovi muistuttaa lahinna vankityrman ovea. Huone on kuitenkin siisti, vaikka seinaan nojaamista tuleekin valtyttya, silla valkoinen vari on melko tarttuvaa... Katolta on kuitenkin hienot nakoalat keskella jarvea sijaisevalle luksuspalatsille, jossa osia James Bond Octopussysta on kuvattu. Hintaa yolle tulee 200 Rs kahden hengen huoneessa eli alle 2 e/hlo/yo.

Udaipurissa oli eilen jotkin festarit ja koko paakatu oli koristeltu samanlaisilla kimaltelevilla koynoksilla, joita meilla pain on tapana joulukuuseen laittaa. Lisaksi keskella katua oli vilkkuvia neonvaloin koristeltuja tekopalmuja. Temppeleihin oli jonoa kun ihmiset tungeksivat niihin kunnoittamaan jumalia. Illalla oli myos hieno ilotulitus ja kavimme katsomassa sita rannassa paikassa, jossa pikkupojat rajayttelivat jotain kiinareita muistuttavia pommeja. Hieman tuli kotoisat venetsialaiset mieleen.

Intiasta tuntuu todellakin olevan vaikea loytaa paikkaa, josta alkoholia saisi ostaa. Taalla kaupungissa se ei kuitenkaan ole taysin laitonta, kuten Pushkarissa. Gujarat on ilmeisesti Intian ainoa taysin kuiva osavaltio, mutta me olemme edelleen Rajastanin puolella. (Diu ei muuten kuulu hallinnollisesti Gujaratiin, vaikka siella sijaitseekin ja siella oluen pitaisi olla halpaa). Kysyin yhdelta kioskin myyjalta mista voisin saada ostettua pari olutta ja myyja pyysi minulta 160 rupiaa eli kolmisen euroa ja pyysi minua odottamaan myymalansa sisalla. Pian minut viitottiin kadun toisella puolella olevaan matkamuistomyymalaan, jossa laukkuuni sujautettiin pari Kingsisher-olutta. Majapaikassa huomasimme oluiden sisaltavan perati 8% alkoholia ja ehdimme nauttia ne sopivasti juuri ennen auringonlaskua, jota ihailimme sitten kattoterassilta.

Illalla paatimme viela lahtea testaamaan paikallista juomaa eli durua. Tama jalo juoma sisaltaa sahramia, kardemummaa ja anista seka tietysti alkoholia. Kuten arvata saattaa pahaahan se oli. Tulipa kuitenkin testattua yhden paukun verran. Samalla Mika paasi maistamaan reissun mauttominta juustoleipaa ja mina soin ihan kohtuullisen vegepizzan. Alkaa tama kasvissyonti jo hieman puuduttaa. Viimeksi soimme lihaa Jaipurissa ja siita alkaa olla kohta jo viikko. Mausteinen kana Tikka Masala maistuisi jos vaan jostain sellaisen ravintolan loytaisimme, josta sita saisi. Kaikissa paikoissa ei aina ole raaka-aineita kaikkiin ruokiin, joita listalla on. Onneksi Diusta pitaisi saada maistuvaa ja taatusti tuoretta kalaruokaa.

Huomio taalla on kiinnittynyt myos siihen, etta taalla naisten asema tuntuu ehka olevan hieman parempi kuin mita muualla Intiassa olemme nahneet. Varasimme matkaliput Diun matkatoimistosta, jota pyoritti nainen (jonka nimi oli muuten Katia). Muutenkin intialaiset nimet ovat suhteellisen tutun oloisia. Olemme tormanneet ainakin seuraavan nimisiin ihmisiin: Bapu, Raju (ilmeisesti myos paikan omistavan ihmisen etunimi) ja Paras. Hilpeytta ovat herattaneet myos erilaiset katukyltit. "Nose and ear hole possible" eli "nena ja korvareika mahdollinen" ja "we hounour all major credit cards" eli "kunnioitamme kaikkia suuria luottokortteja" ovat jaaneet ehka parhaiten mieleen. Paikalliset matkatoimistot eivat myoskaan tunnu osaavan kirjoittaa oman maansa paikkojen nimia oikein roomalaisilla aakkosilla. Diu on monesti Div ja Veraval saattaa olla joko Varavel tai Vareval. Mt. Abu on usein Mt. Abbu. Toisaalta ihmekos tuo kun porukka kuitenkin paa-asiassa kayttaa erilaisia hindia, jota kirjoitetaan aivan erilaisilla merkeilla kuin englantia. Laheskaan kaikki eivat edes ole lukutaitoisia.

Ensi yo vietetaan taas bussissa ja toivottavasti huomisen aikana olemme Diussa, jossa tarkoitus on sitten viettaa muutama paivan rennonpaa rantalomaa. Minua flunssa ei enaa pahemmin vaivaa, mutta Mikalla oli viela eilen hieman lampoa illalla. Tanaan kuitenkin taitaa myos Mikan vointi olla jo parempi. Seuraavaksi suuntaamme kohti maustetoria, josta saattanee tarttua mukaan jotain kotiintuomisiakin.

Kuvakavalkaadi valilta Mumbai-Pushkar

Chowpatty Beach Mumbaissa Elephanta Islandilla helteen kourissa
Elephanta Islandin luolat hindupatsaineen Auringonlasku Mumbaissa. Etualalla Gateway of India Toinen suosikkiravintoloistamme Mumbaissa. Etualalla myos paikallisia takseja
Jaipur. Etualalla pyorariksa (jolla ylioptimistiset riksakuskit yrittivat useampaankin otteeseen kaupata meille kyytia, vaikka meilla oli rinkat selassa. Ei varmasti oltisi mahduttu) Jaipurin paabasaari. Etualalla autoriksoja ja taaempana pyha elain syomassa roskakasasta Nakyma minareetista Jaipurin ylle
Mika ja eramaan laiva
Kuva-arvoitus: Mika ihmeen elain tama oikein on? Kukitettuna, siunattuna ja 150 rupiaa koyhempana auringon temppelin edessa Jaipurissa Agran linnoitus Patsas linnoituksen edessa Agrassa Oinen Agra Mina ja Taj MahalTaj Mahal
Papukaija Taj Mahalia ymparoivassa puutarhassa Madvetures-kirjaa luetaan maailmalla
Nakyma paikalliselta "luontopolulta"

Bussin makuuosastossa. Tuuletin ei toiminut. Huomatkaa Mikan uututtaan kiilteleva shaali

Pink Floyd-hotellimme, joka oli sisalta hieman hienompi kuin ulkoa...

Shakkia ja rentoutumista hotellihuoneessa

Auringonlasku Pushkarissa hotellin terassilta nahtyna. Keskella pyha jarvi.

Oopiumia kansalle

Pushkarissa edelleen. Seitsemalta lahtee sitten yobussi kohti Udaipuria. Saa nahda onko matka tallakin kertaa polyn ja kuumuuden riivaama. Minulla flunssa tuntuu nyt hieman helpottavan, vaikka aamulla lihaksia viela hieman sarkikin. Mikalla flunssa tuntuu kuitenkin olevan edelleen kunnolla paalla.

Nyt kuitenkin muutama sana uskonnosta. Taalla Pushkarissa vaesto tuntuu olevan lahes pelkastaan hinduja. Aiemmilla matkoillani olen kaynyt lukuisten eri uskontojen pyhissa paikoissa, kuten temppeleissa, kirkoissa, synagogissa ja moskeijoissa. Aina olen loytanyt jokaisesta uskonnosta jonkun ihailtavan piirteen, josta muiden uskontojen olisi syyta ottaa oppia. Talla reissulla olen vieraillut kahdessa hindutemppelissa ja talla hetkella voin aika varmasti sanoa, etta useammassa en aio vierailla. Tassa maassa uskontokin on valjastettu turistien huijaamiseen ja molemmissa temppeileissa tympean nakoiset "papit" ovat suoritaneet jonkin pienen siunausrituaalin ja vaatineet siita melko suurta rahallista korvausta. Taalla Pushkarissa ihmiset vaeltavat kaukaa kylpemaan pyhassa jarvessa, jonka rannalla rahanahneet huijarit odottavat turisteja. Nama samat huijarit ovat pesiytyneet myos temppeleihin ja lahestyvat niissa sitten turisteja kertoen olevansa milloin mitakin uskonnon opiskelijoita ja haluavansa esitella temppelia ilmaiseksi. Tama johtaa aina ja poikkeuksetta kuitenkin siihen, etta lopuksi vaaditaan korvausta. Tanaan meilla meni touhuun sen verran totaalisesti hermo, ettemme suostuneet maksamaan yhtaan ainoaa rupiaa. Brahman temppeli oli muuten kylla ihan hieno, mutta en ymmarra miksi tallaisen huijauksen annetaan tapahtua vartijoiden silmien alla ja mita ilmeisimmin temppelin henkilokunnan asiasta tietaessa. Luulisi koko temppelinkin karsivan siita, etta huijarit kertovat virallisen lahjoitusboksin olevan yksityinen ja etta oikea paikka antaa rahaa sijaitsee jarven rannassa (jossa kaikki sitten menee naiden huijareiden taskuihin). Enka talla nyt vaita, etta kaikki temppelit ja pyhat miehet olisivat huijausta, mutta enpa naiden kahden kokemuksen jalkeen enaa jaksa alkaa mitaan aitoa taalta edes etsimaan.

Hindulaisuuteen kuuluu keskeisena osana myos ajatus uudelleensyntymasta. Se mihin hahmoon seuraavassa elamassa syntyy riippuu olellisesti siita millaisen karman eli hyvien ja pahojen tekojen suhteen on tassa elamassa saavuttanut. Aiemmin mainitut temppelihuijarit tulevat siis kaiken oikeudenmukaisuuden mukaan syntymaan karpasina seuraavassa elamassaan. Ajatus uudelleensyntymasta kuitenkin johtaa myos siihen, etta koyhat ihmiset ovat edellisessa elamassaan tehneet jotain vaaraa ja rikkaat taas elaneet aiemman elamansa hyveellisesti. Varmaankin osittain taman vuoksi valtavat tuloerot eivat intialaisia pahemmin nayta ahdistavan. Pohjoismaalaisessa hyvinvointivaltiossa kasvaneelle touhu nayttaa kuitenkin niin epaoikeudenmukaiselta ettei voi kuin ihmetella miten tallakin maalla muka voi olla varaa lahettaa miehittamaton luotain kuuhun.

Toinen asia mihin taalla vaajaamatta tulee tormaamaan ovat erilaiset paihteet. Alkoholin kaytto ei Intiassa ole ollenkaan samanlaista kuin meilla Suomessa. Muslimeita uskonto kieltaa koskemasta alkoholiin kokonaan ja vaikka tata saantoa ei aina taysin tarkasti noudetakaan on humalahakuinen juominen harvinaista. Myos hindut nayttavat pidattaytyvan ainakin runsaasta alkoholin kaytosta ja kasvisruokapaikoista alkoholia ei useinkaan saa. Tupakkaa taalla sen sijaan palaa ja paljon. Vaikka vain noin 10% intialaisista tupakoi tekee tama jo 100 miljoona ihmista. Intiaan on juuri taman kuun alussa saadetty useinpia EU-maita vastaava tupakkalaki, joka kieltaa tupakoinnin julkisilla paikoilla. Tama laki on kuitenkin erittain epasuosittu ja monissa savuttomaksi luokitelluissa kohteissa tuhkakuppi loytyy tarvittaessa jonkin pylvaan takaa piilosta. Intialaiset polttavat paljon tavallisten savukkeiden lisaksi myos eukalyptuspuun lehdesta kasinkaarittyja beedie-savukkeita, jotka eivat paljoa maksa. Laittomiakin paihteita taalla nakyy ja useat kahvilat kaupittelevat ihan julkisesti ohikulkeville turisteille erilaisia kannabiksella terastettyja jogurttijuomia. Kuten muuallakin Aasiassa on kannabiksen kaytossa taallakin ilmeisesti pitkat perinteet ja muistaakseni esimerkiksi hindulaisessa haaseremoniassa tarjoillaan vieraille lopuksi kannabista. Jotain uskonnollisia rituaaleja lukuunottamatta se on kuitenkin laitonta ja vankeustuomiot ovat pitkia.

Meille koko Intia uskomattomine auringonlaskuineen ja tahtikirkkaine oineen seka mahtavine ruokineen on kuitenkin ollut parasta paihdetta ja niinpa oluttakaan ei ole tullut paria pulloa enempaa koko reissulla nautittua. Seuraavaksi aion laittaa nettiin muutamia kuvia matkan varrelta.

Sairastelua Pushkarissa

Niinhan siina sitten tietysti kavi, etta kun valmistautuu ripuliin sairastuukin flunssaan. Turistiripulilta ollaan siis viela ainakin toistaiseksi valtytty, mutta oisen bussimatkan seurauksena taisimme molemmat saada flunssan. Bussissa oli aluksi aivan jarkyttavan kuuma ja hiki virtasi meidan ahtautuessamme makuupunkkaamme, joka sijaitsi istumapaikkojen paalla siina, missa normaalisti on hattuhylly. Pituutta makuupunkalla ei ollut kuin ehka 175 cm ja niinpa en voinut haaveillakaan jalat suorana nukkumisesta. Bussia lastattiin viela pari tuntia ennen matkan alkua ja ulkona vaanineet hyttysparvet pakottivat pitamaan ikkunan kiinni. Kun matkaan viimein lahdettiin huomasimme ikkunan vetavan aika lailla ja lisaksi kaikki poly tuntui paasevan sisaan. Aamulla herasin siihen kun bussin lipuntarkastaja tuli kauppaamaan minulle Intian Lonely Planet-opaskirjaa. Enpa sellaista ostanut, vaikka hetken kesti ennenkuin paasin sen verran hereille, etta tajusin mista oli kyse. Huomasin kurkkuni kuitenkin olevan kipea ja pian Mikalle ilmaantuivat samat oireet. Aamupaivalla minulla oli hieman lampoakin, mutta se saattoi kylla johtua myos siita, etta ennen mittausta tuli oleskeltua jonkin aikaa suorassa auringonpaisteessa. Talla hetkella kuitenkin nayttaisi silta, etta lepo ja parasetamoli (10 kpl 500 mg:n tablettaja maksaa taalla perati 20 Rs eli n. 30 senttia) ovat tehonneet ja olo alkaa olla aika normaali.

Kello kuudelta aamulla olimme Ajmerissa. Bussiaseman ymparisto vaikutti hyvin vastemieliselta paikalta avoviemareineen ja yli-innokkaine riksakuskeineen. Loysimme pienen etsinnan jalkeen kuitenkin Pushkariin menevan minibussin, jonne rinkkoinemme ahtauduimme pyhien miesten ja turistien sekaan. Ylitimme vuorten valisen solan ja eteemme avautui Pushkarin kaupunki, joka on niin pyha, etta oluttakin saa vain tiskin alta puolet kalliimmalla kuin muualla ja pullo on pidettava lattialla "piilossa" juomatoimituksen ajan. Muita kiellettyja tuotteita ovat mm. liha ja kananmunat ja niinpa jatkoimme taas kasvisruokavaliolla.

Majoituksen olimme sopineet Pink Floyd-hotelliin, joka osottautui paria pienta puutetta lukuunottamatta erinomaiseksi valinnaksi. Hotellissa on todella mukava ja siisti kattoterassi, josta voi seurata kaupungin menoa vaikkapa maukasta masalalla maustettua teeta siemaillessa. Kaikki hotellin huoneet on nimetty Pink Floydin levyjen mukaan ja olin hyvin tyytyvainen kun huomasin meidan huoneemme olevan The Wall, joka kuuluu ehdottomasti Pink Floydin parhaimpiin levyihin. Koko hotelli on sisustettu aarimmaisen tunnelmallisesti ja yhdessa kerroksessa on mm. divaanit, joilla voi makoilla ja katsella maisemia viereisesta ikkunasta. Suurinpana miinuksena on se, ettei taallakaan suihkusta tule lamminta vetta. Painetta sentaan riittaa enemman kuin edellisessa majapaikassamme. Pushkaria tuntuvat myos vaivaavat toistuvat sahkokatkot. Tanaankin sahkot ovat olleet poikki ainakin kolme kertaa ja joskus katkokset saattavat kestaa jopa tunteja. Pink Floydissa ei ole omaa generaattoria ja huoneessamme ei ole ikkunaa, joten sahkokatkon sattuessa ollaan sitten totaalisessa pimeydessa. Onneksi tuli otettua otsalamppu mukaan. Yksi vesikatkoskin tanaan koettiin.

Millainen tama pyha kaupunki sitten muuten on? Asukkaita on suurinpiirtein Pietarsaaren verran eli hieman yli 20 000. Kaupungin keskus tuntuu olevan Sadar basaari (jonka niminen paikka tuntuu loytyvan jokaisesta kaupungista), jossa kaupitellaan kaikenlaista tavaraa. Myynnissa on lahinna siis koruja, laukkuja, sareja, shaaleja seka muita tekstiileja, pullotettua vetta ja muita virvokkeita, tupakkaa aina Kiinasta saakka ja erilaisia leivonnaisia, joihin emme ole tohtineet viela tutustua. Kaudun varrella kavelee pyhia lehmia, lansituristeja ja pyhia miehia, jotka ovat tulleet kylpemaan kaupungissa sijaitsevassa pyhassa jarvessa. Moottoripyorat raivaavat valilla tieta aanimerkkia kayttaen ja kuten koko Intiassa nayttaa olevan tapana ei raikan kayttoa kainostella. Sita kaytetaan ainakin seka tervehtimaan vastaantulijaa, varoittamaan mutkan takana olevia saapuvasta ajoneuvosta, houkuttelemaan matkustajia ja muuten vaan piristamaan paivaa.

Me olemme kayttaneet aikamme taalla lahinna levatessa, kirjaa lukiessa, shakkia pelatessa, syodessa, nukkuessa ja flunssasta toipuessa. Siihen tama paikkaa tuntuukin olevan otollinen, silla kauheasti nahtavaa ei ole. Kaupungin vakiohuijaus nayttaa koskevan jarven kylpypaikkoja. Mikali jarveen haluaa heittaa kukan, joutuu samalla maksaa rukouksesta. Hinta ilmeisesti riippuu siita kuinka monelle sukulaiselleen haluaa siunauksen. Me olemme kuitenkin jattaneet taman valista, vaikka "pyhat" miehet eli kukkia vakisin kateen tunkevat onnenonkijat aluksi meita ahdistelivatkin. Jokaisessa kaupungissa nayttaa toistuvan sama kaava: aluksi kaikki ovat kimpussa, mutta kun olemme pari kertaa kavelleet katua kaupustelijat huomaavat, ettemme ole niin helppoa riistaa ja etta parhaiten meidat saa kauppaan sisalle olematta liian tungetteleva. Taman jalkeen saamme kavella melko lailla rauhassa.

Lopuksi kerron tarinan viela kahdesta valkoisesta miehesta, jotka lahtivat ostamaan paria paikallista paitaa, mutta saivat kaksi paitaa ja housut. Paatimme hankkia huomiselle matkalle Udaipuriin jotain hieman viileampaakin vaatetta ja paikalliset valjat valkoiset paidat pitavat kuulemma seka kuumuuden, etta hyttyset loitolla. Paatimme hieman vertaille hintoja, mutta jo toisessa paikassa ajauduimme todelliseen kaupantekoon, joka etenee usein samalla tavalla. Ensin myyja esittelee meille tuotteemme ja paatamme mita haluamme. Sitten seuraa tinkiminen, joka on hyvin olellinen osa koko kaupantekoprosessia. Myyja arvio kotimaamme, vaatteidemme ja lukuisten muiden seikkojen perusteella paljonko olemme todennakoisesti valmiita maksamaan tuotteista. Talla kertaa kahden paidan ja housujen hinnaksi esitettiin aluksi 540 rupiaa eli noin 10 euroa. Taman jalkeen on asiakkaan vuoro kertoa, etta kaupan olevat vaatteet ovat kylla laadukasta tekoa, mutta viereisesta kojusta melkein samanlaisia tuotteita on kaupattu 70 rupian hintaan (oikeasti 100 rupian). Koska nyt kyseessa oleva tuote on kuitenkin selkeasti laadukkaampi olemme valmiit maksamaan hieman enemman. Hinta olkoon siis 250 rupiaa koko setista. Tassa vaiheessa myyja tyrmistyy ja kertoo ettei mitenkaan voi suostua kyseiseen tarjoukseen. Hanen tuotteensa sentaan ovat laadukasta kasityota ja juuri ommeltuja. Naapurimyymalassa kaupitellaan jo kauan sitten neulottuja vaatteita, joista kaiken lisaksi varikin lahtee pesussa pois. Taman jalkeen on meidan vuoro kertoa, etta ymmarramme taman kylla ja haluaisimme kovin ostaa nama laadukkaat vaatteet, mutta kukkaro ei vaan millaan anna periksi. Myyja laskee hintaa muutamalla kymmenella rupialla ja me nostamme tarjoustamme saman verran. Lopulta paastaan tasan 400 rupiaan. Summaan, jonka olemme valmiit maksamaan ja jota paljoa halvemmalla myyja ei suostu myymaan, silla hinta ei enaa montaa rupiaa ole viimeisimmilla tarjouksilla tippuneet. Myyja katsoo meita ja kysyy olemmeko nyt onnellisia. Vastaamme, etta olemme. Myyja sanoo, etta asia on hyva. Han itse ei ole onnellinen, silla on myynyt tuotteet niin alihintaan. Tassa vaiheessa ei pokka enaa pida ja alamme naureskelemaan ja myyjakin alkaa naureskella mukana. Rituaali on paattynyt ja myyja sai meilta takuulla ainakin 2-4 kertaa kovemman hinnan kuin mita olisi paikallisilta saanut ja on myos tyytyvainen. Kattelemme ja maksamme. Saimme mita halusimme hintaan, jonka olimme valmiit maksamaan. Tallaisissa maissa pitaa hyvaksya, ettei millaan ole mitaan kiinteaa hintaa vaan se riippuu maksukyvysta, jota meilla myyjan silmissa on taalla kuin Suomessa lottovoittajalla. Kaupantekokin pitaa siis ottaa huumorilla ja toisaalta tallainen naytelma piristaa paivaa mukavasti.

Agra

Jaipurista pois paaseminen ei aiheuttanut ongelmia ja liiankin hyvin ilmastoitu deluxe bussimme "kiidatti' meidat lapi polyisten kylien ja yli kuoppaisten siltojen mystiseen Agraan. Kyseisessa pikkukaupungissa ("vain" hieman yli miljoona ihmista) sijaitsee kentien koko Intian tunnetuin symboli Taj Mahal. Murheen murtuma muslimivaltias (jonka tittelia en nyt lahde arvailemaan, joku sulttaani tai sheikki kuitenkin) rakennutti sen haudaksi 2. vaimolleen, joka kuoli heidan 14. lapsensa synnytyksessa. Rakentamiseen tarvittiin tyovoimaa jopa Euroopasta asti ja voisi kuvitella paikallisten jonkin verran kironneen verovarojen kayttoa. Kauaa valtias ei aikaansaannoksestaan saanut nauttia, silla vallan kaappasi hanen poikansa, joka telkesi murheellisen isansa Agran linnoitukseen, jossa han myos kuoli muutamaa vuotta myohemmin. Onneksi linnoituksesta sentaan oli nakoala Taj Mahaliin. Eraan legendan mukaan valtias meinasi rakennuttaa itselleen haudaksi viela samanlaisen mustan palatsin ja tama olisi syossyt koko valton vararikkoon, joten surusta seonnut valtias oli pakko syrjayttaa ja vangita.

Me saavuimme Agraan hieman puolen paivan jalkeen. Ensi toiksemme hoidimme majoitusasiat kuntoon ja saimme erittain pelkistetyn huoneen 600 rupian eli aika lailla tasan 10 euron hintaan. Hintaan ei kuulunut lamminta vetta, vessapaperia, peittoa tai ilmastointia. Tuuletin sentaan oli katossa ja onneksi hotelli oli myos sijoittanut omaan generaattoriin, silla illalla sahkokatkos pimensi ainakin puoli kaupunkia. Hotellilla aloimme ensi toiksemme surkuttelemaan sita miten vahan aikaa meilla onkaan taman maan nakemiseen. 3 viikkoa ei riita mihinkaan ja me tyhmat olemme nyt tulleet koko reissun kaukaisimpaan pisteeseen Mumbaista ja aikaa on enaa alle 2 viikkoa ehtia takaisin. Jossain vaiheessa pitaisi ehtia olla tekematta mitaan ja sita varten taytynee sitten istua 20 tuntia bussissa yhtena paivana. Nain siina kay kun ei suunnittele ja menee vaan minne huvittaa. Onneksi tulimme hetken kuluttua jarkiimme ja paatimme jatkaa samalla asenteella kuin tahankin asti. Mennaan minne huvittaa ja lennetaan sitten vaikka takaisin Mumbaihin jos muu ei auta. Lomallahan tassa ollaan.

Talla asenteella lahdimme kavelemaan pitkin Agran ahtaita katuja. Kaikki riksakuskit halusivat olla ystaviamme ja vieda meidat halvalle ajelulle. "Hello friend, good prices". Paatimme kuitenkin kavella ja paatos osottautui oikeaksi, vaikka kamelivankkureiden kyyti hetken ajan houkuttikin. Saavuimme nimittain Agran linnoitukselle juuri sopivasti noin tuntia ennen auringonlaskua kun valaistus oli mita tunnelmallisin ja turisteja melko vahan. Paatimme etta noin 5 euron sisaanpaasy on vaara paikka alkaa saastamaan ja astuimme sisaan yhteen hienoimmista linnoista, mita olen koskaan nahnyt. Jos kertoisin, etta linna oli kookas, paikoitellen valmistettu valkoisesta marmorista ja etta sielta oli upea nakyma joelle (joka tosin hajun perusteella toi mieleen lahinna avoviemarin) ja Taj Mahalille en tee kokemukselle lainkaan oikeutta, mutta paremminkaan en sita nyt osaa sanoin kuvata. Joka tapauksessa linnoitus taisi jaada meille molemmille mieleen jopa hienonpana kokemuksena kuin Taj Mahal, jonka loisto ei varmaankaan tulle kenellekaan yllatyksena.

Illalla nautiskelimme maukkaat curryvihannekset riisilla katolla sijaitsevassa ravintolassa, jonka tarjoilijapojan kanssa vaihdoimme lopuksi muutaman sanan ja tarjosimme pojalle suomalaista Omar-karamellia. Hyvalta kuulemma maistui, vaikka ensimmainen reaktio hieman epauskosta kyseista tuotetta kohtaan kertoikin. Oluttakin saimme tiskin alta, mutta pettymykseni se ei saapunut piilotettuna teekannuun tai sanomalehden sisaan, kuten opaskirjamme vihjaili.

Vierailu Taj Mahalilla vaati aivan erityiset valmistelurituaalit, joihin kuului kylma suihku jo illalla ja heraaminen hyvin epainhimilliseen aikaan puoli kuudelta aamulla. Vaatteet sentaan meilla oli jo valmiiksi paalla, koska yot taalla osottautuivat viileiksi. Lipunmyynti alkoi klo. 6.00 ja olimme lipputuskilla kymmenta yli kuusi. Yllatten paikalle oli runsaasti muutakin vakea ja kesti melkein seitsemaan ennenkuin paasimme lentokenttatasoa olevan turvatarkastuksen lapi ihailemaan upeaa marmoripalatsia aamuauringon juuri noustessa.

Nyt meilla on viela kuusi ja puoli polyista tuntia kulutettavana taalla Agrassa ennen yobussia Pushkariin tai oikeastaan Ajmeriin, joka sijaitsee lahella tata pyhaa kaupunkia. Basaarikierroskin tuli jo tehtya kun paatimme hankkia ensiyoksi shaalit ja antautua riksakuskin vietavaksi. Homma toimii toki niin, etta kuski vie meidat kauppaan, josta saa sitten tietyn palkkion turistien kuskaamisesta. Talla kertaa meilla ei vaan ollut aavistustakaan mista moisen vaatekappeleen voisi kohtuullisen hintaan hankkia. Jotenkin kuitenkin aavistelimme, etta Taj Mahalin ymparisto ei valttamatta ole se paras paikka. Kuski vei meidat ihan asiallisen oloiseen kauppaan, jossa oli myynnissa monen laatuista tekstiilia ja paadyimme melko varovaisen tinginnan jalkeen ostamaan toiseksi halvinta hintaluokkaa edustavat shaalit. Halvimpia myyja ei omien sanojensa mukaan meille olisi suostunut edes myymaan ja kertoi hankkineensa ne naytille ainoastaan voidakseen esitella niiden aarimmaisen kehnoa laatua. Selva. Hieman vaan jai mietityttamaan, etta miksi niita piti sitten olla useampaa varia...

Elaimista viela muutama sananen. Kameleita taalla nakyy melko paljon, kuten odottaa sopiikin. Norsu keskella kaupungin ahtaita kujia sen sijaan oli hieman eksoottisempi ilmestys. Luulisi, etta sen kanssa liikkuminen tassa liikenteessa olisi melkoista tuskaa. Pyhia lehmia kavelee myos liikenteen seassa ja yrittipa yksi jonkun paikallisen taloonkin sisalle. Nama elaimet tuntuvat myos olevan selvilla pyhasta asemastaan, silla sen verran maailmanomistajan elkein ne katuja paa pystyssa tallustelevat. Kulkukoiria nakee myos paljon, mutta ne ovat sayseaa porukkaa ja keskittyvat lahinna kadulla makaamiseen ja kielen ulkona roikuttamiseen. Sikojakin nakee ajoittain ja nama jalot otukset ovat erityisesti mieltyneet katujen varsien hyvinkin voimmaasti tuoksuviin likalammikkoihin, joissa tuntuu ajoittain syntyvan myos kinaa siita kuka on lammikon kingi. Onneksi sianlihaa ei ravintoloissa ole tarjolla. Villeimmista otuksista maaoravat ja varikkaat papukaijat ovat herattaneet eniten ihastusta. Myos palatseissa ja temppeleissa asuvat apinat ovat muutamaan kuvaan paatyneet. Etenkin ne kaksi apinaa, jotka innostuivat temppuilemaan Agran linnoituksen korkeimmassa tornissa.