Niinhan siina kavi, etta flunssa iski kunnolla paalle. Eilen aamulla ja toissaapaivana vointi oli normaalia selvasti huononpi ja yskitti kovasti. Onneksi eilen illalla tunsin taudin hellittavan, silla aloin ensimmaista kertaa miettia milta chilelainen olut mahtaa maistua. Tanaan olenkin ollut jo lahes normaalissa kunnossa.
Andien ylitys oli todella mahtava kokemus ja kavimme noin 2,5 km korkeudessa. Vuoret olivat todella jyrkkia ja niiden huipuilla oli viela lunta. Valilla vuorilta ryoppysi alas jokia ja tie mutkitteli ajoittain serpentiinin lailla rinteita alas. Pudotusta oli paikoitellen useampi sata metria ja onneksi kuski ajoi todella rauhallisesti. Argentiinan ja Chilen raja ylitettiin melko lailla vuoriston korkeimmalla kohdalla ja rajanylitys oli todella aikaavieva toimitus. Ensin jonotettiin tiskille, josta sai passiin lahtoleiman Argentiinasta. Sitten sama odotus Chileen saapumista varten. Lisaksi saimme jonkinlaiset paperilaput, jotka taytyy pitaa tallessa tai maasta poistuessa tulee hankaluuksia. Jonotus ei kuitenkaan viela tahan loppunut, vaan taman jalkeen bussi ajettiin tulliviranomaisten tarkistuspisteeseen. Rinkat lapivalaistiin ja taman jalkeen piti tayttaa lappu, jossa kysyttiin mm. sita onko rajan yli tarkoitus kuljettaa suuria rahasummia tai tuoreita vihanneksia, lihaa tai maitotuotteita. Lopuksi kasimatkatavaratkin lapivalaistiin. Chileen ei saa vieda mitaan (ainakaan tuoretta) ruokaa Argentiinasta ja loppumatka bussissa menikin nalassa. Matkan ainakana oli tosin ruokatarjoilu, mutta yksi paahtoleipa ei vienyt nalkaa koko paivaksi.
Lopulta noin 9 tunnin bussimatkan jalkeen (matkan piti kestaa 7 h) eteemme avautui Tyyni valtameri ja Valparaiso sen rannalla. Valparaiso tai tuttavallisemmin Valpo koostuu useasta kymmenesta "cerrosta" eli vuoren rinteeseen rakennetusta asuinalueesta seka pienesta keskustasta, joka kasittaa pari rannansuuntaisesti kulkevaa katua. Valparaiso koki suuruuden paivansa 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun valissa. Talloin se oli tarkea valisatama Kap Hornin kiertaneille purjelaivoille ja lisaksi chilelaista vehnaa Kaliforniaan kultakuumeen aikoihin kuljettaneet alukset pysahtyivat taalla. Rappio alkoi kun hyorylaivat yleistyivat ja alkoivat pysahtya Conceptionissa tankkaamassa lisaa hiilta. Lisaksi maanjaristys 1906 ja Panavan kanavan avaaminen 1914 johtivat siihen, etta liikenne tyrehtyi ja kaupunki rappeutui.
Nykyisin Valparaiso yrittaa kuitenkin palauttaa mennytta loistoaan ja kaupunki toimii nykyaan Chilen kulttuuripaakaupunkina. Rakennukset ovat kuitenkin edelleen melko ransistyneita etenkin aivan keskustan ulkopuolella ja kaupungin vanhin aukio toimii nykyisin juoppojen nukkumispaikkana. Juoppojen lisaksi kaupunkikuvaan kuuluvat opiskelijat ja boheemit, seka merimiehet. Valparaisossa on edelleenkin aktiivinen satama ja myos Chilen laivasto nayttaa pitavan kaupunkia tukikohtanaan. Kaupunki on suureksi osaksi rakennettu vuorenrinteeseen ja naita cerroja yhdistavat kapeat ja jyrkat kadut seka eraanlaiset liukuportaat. Korkeammalla sijaitsevista cerroista olisi parhaat nakymat kaupunkiin, mutta ne ovat myos koyhinta aluetta ja eivat ilmeisesti ole taysin turvallista aluetta edes paivasaikaan. Myos sataman alueella tapahtuu paivasaikaan ainakin taskuvarkauksia ja lahes jokainen vastaantulija kehotti meitakin pitamaan hyvaa huolta laukuistamme.
Cerro Conception tuntuu olevan taman kaupungin reppureissaajien keskus. Kun katselee ymparilleen ei ole vaikea ymmartaa miksi. Joka puolella on hienoja kirkkailla vareilla maalattuja taloja ja lisaksi paikasta on hienot nakoalat seka Tyynelle valtamerelle, etta ymparilla ja korkeammalla sijaitseviin asuinalueisiin. Meidan majapaikkamme sijaitsee bussiasemman lahella vain hieman merenpinnan tason ylapuolella ja kyseessa on pieni parin vanhan naisen pitama B&B paikka. Omistajat eivat puhu sanaakaan englantia, mutta toistaiseksi olemme parjanneet espanjalla. Pyykitkin saimme pesetettya.
Tanaan olisi tarkoitus lahtea kaymaan viereisessa Viña del Marin kaupungissa, jossa pitaisi olla hiekkarantoja seka museo, jossa on paasiaisaarilta tuotu patsas. Pitanee valehdella, etta olemme Ruotsista jos museossa kysytaan kansalaisuutta. Muuten meita tuskin paasetaan patsaan lahelle. Yritan myos uskaltautua uimaan Tyynessa valtameressa kylmista merivirroista piitaamatta. Niin ja milta se chilelainen olut sitten maistui: paremmalta kuin argentiinalainen. En osaa viela yhden maistamisen perusteella sanoa onko kyseessa kuitenkaan parempi tuote kuin uruguaylainen olut. Myos Chilen kansallisjuoma on muuten Pisco Sour, jota sain maistella jo vuosia sitten, kun A-P toi sita Perusta. Ainakin Chilessa juoma maistui aivan samalta kuin se, mita silloin joskus opiskeluaikoina possutalossa kasin vaahdoksi vatkamisimme.
Huomenna olisi tarkoitus lahtea kohti maan paakaupunkia Santiagoa. Talla kertaa matkan pitaisi kestaa ainoastaan 2 tuntia.
17.2.2009
14.2.2009
Viinin valtakunta osa 2
Nyt on tullut vierailtua useammallakin argentiinalaisella viinitilalla. Viiniretkemme starttasi kymmenlta aamulla ja ajoimme pikkubussilla noin 15 km matkan paikkaan nimelta Maipu, jossa sijaitsee useampikin viinitila. Saimme aivan surkeat pyorat, joissa vaihteet toimivat miten sattuu ja penkin saatovara oli vahintaankin puutteellinen. Vanteetkin olivat sopivasti vahan vinossa. Sitten vaan kartta kateen ja kiertelemaan ympariston viinitiloja.
Ensimmainen etappi oli viinimuseo, jossa selvisi miten viinia valmistettiin 1500-luvulla, 1800-luvulla ja nykypaivana. Maistiaisiakin toki saatiin. Seuraavana oli vuorossa jonkinlainen likoori ja suklaatila, jossa olisi valmistettu myos absinttia. Tata jaloa juomaa en kuitenkaan uskaltanut viela ennen puoltapaivaa alkaa maistelemaan. Seuraavana oli vuorossa useamman kilometrin paassa sijaitseva moderni viinitila, jossa viinit kypsytettiin ilmeisesti lasilla vuorailluissa betoniastioissa (mikali ymmarsin oikein). Taman jalkeen matka jatkui paahtavassa helteessa viela perinteisemmalla 1800-luvulla perustetulle viinitilalle, jossa viini edelleen kypsytettiin tammitynnyreissa. Ilmeisesti jokaista tynnyria kaytetaan vain 3 kertaa ja sen jalkeen tynnyreille keksitaan muuta kayttoa. Opas kehuskeli paikan viinien olevan niin hyvia, etta eraskin viini oli voittanut jo 2 paapalkioa viinikilpailuissa, vaikka ei ollut viela edes kunnolla valmista. Hieman alkoi ihmetyttaa miksi kukaan osallistuisi viinikilpailuun keskeneraisella viinilla, mutta enpa toisaalta voi vaittaa olevani mikaan viiniasiantuntija.
Perinnetilan jalkeen kuumuus ja aurinko olivat vieneet mehut siina maarin, etta paatimme palata takaisin lahtopisteeseen. Takaisin Mendozaan kyyti piti jarjestaa itse ja paatimme ottaa bussin, joka maksoi yli 15 kertaa vahemman kuin retken jarjestaneen firman kyyti olisi maksanut. Ongelma vaan oli, etta bussi piti maksaa kolikoilla (Bussikuski ei myy lippuja vaan busseissa on kolikkoautomaatti seka toinen automaatti, johon voi maksaa ns. magneettikortilla. Magneettikortteja ei Maipusta saanut). Argentiinassa kolikot ovat todella harvinaisia, silla suurin kolikko on arvoltaan vain noin 20 senttia. Hinnat on yleensa pyoristetty niin, etta vain setelirahaa on kaytossa (pienin seteli on 2 peson oli noin 50 sentin seteli). Harhailimme ympari kylaa ja yritimme parhaamme mukaan ostaa limsaa ja mehujaata niin, etta vaihtorahaa oli pakko antaa takaisin mahdollisimman paljon kolikoina. Masentavinta oli se, etta jos paikassa ei ollut riittavasti kolikoita loput vaihtorahat sai takaisin karkkeina. Kolmannen kioskin jalkeen kolikoita oli tarpeeksi kahteen bussimatkaan ja paasimme vihdoin takaisin Mendozaan.
Keskiviikkona kavin tutustumassa paikalliseen yokerhoon saksalaisen reissaajan kanssa. Yokerho muistutti jossain maarin Kuuban vastaavia ja myos Cuba Libren koostumus oli hyvinkin samantapainen kuin Kuubassa: kokista oli vain variksi ja loput rommia. Muistan jutelleeni yokerhossa paljonkin ihmisten kanssa ja saksalainenkin kertoi seuraavana paivana minun olleen jatkuvasti juttelemassa jonkun kanssa. Mielenkiintoiseksi asian tekee vain se, etta jo hostellilta lahtiessani oli englannistani ollut kuulemma hieman vaikeaa saada selvaa ja espanjaa en osaa niin paljoa, etta voisin kovinkaan monimutkaisia keskusteluja kayda. Jotain kielta olen kuitenkin ilmeisesti puhunut ja mukava ilta tuli vietettya, vaikka loppuillan muistikuvat hieman hamaran peitossa ovatkin. Sen kuitenkin muistan, etta onnistuin lopulta loytaa saksalaisen ystavani ja hostellilla emme meinanneet saada ovea millaan auki. Ilmeisesti meilla oli tarkoitus viela juoda yhdet oluet illan paatteeksi, mutta olin havinnyt nukkumaan ja nukuinkin sitten seuraavaan iltapaivaan saakka.
Huomenna olisi tarkoitus lahtea sitten Chilea kohti Andien yli. Paatimme muuttaa suunnitelmiamme sen verran, etta menemme ensin Valparaisoon ainakin kolmeksi yoksi. Valparaison lahella pitaisi olla myos rantoja ja paasen ehka uimaan Tyynessa valtameressa, mikali flunssani vaan hieman hellittaa. Kuumetta ei onneksi ole, mutta yskaa on jonkin verran. Saapa nahda kohtaammeko saksalaisen (jonka nimea en nyt enaa muista. En ikina muista kenenkaan nimia) uudelleen. Hauska tyyppi ja lisaksi osasi grillata todella hyvaa lihaa. Saapa vaan nahda miten aiomme miehen loytaa, koska rahan saastamiseksi ystavamme suunnitteli telttailevansa jossakin ilmaiseksi.
Ensimmainen etappi oli viinimuseo, jossa selvisi miten viinia valmistettiin 1500-luvulla, 1800-luvulla ja nykypaivana. Maistiaisiakin toki saatiin. Seuraavana oli vuorossa jonkinlainen likoori ja suklaatila, jossa olisi valmistettu myos absinttia. Tata jaloa juomaa en kuitenkaan uskaltanut viela ennen puoltapaivaa alkaa maistelemaan. Seuraavana oli vuorossa useamman kilometrin paassa sijaitseva moderni viinitila, jossa viinit kypsytettiin ilmeisesti lasilla vuorailluissa betoniastioissa (mikali ymmarsin oikein). Taman jalkeen matka jatkui paahtavassa helteessa viela perinteisemmalla 1800-luvulla perustetulle viinitilalle, jossa viini edelleen kypsytettiin tammitynnyreissa. Ilmeisesti jokaista tynnyria kaytetaan vain 3 kertaa ja sen jalkeen tynnyreille keksitaan muuta kayttoa. Opas kehuskeli paikan viinien olevan niin hyvia, etta eraskin viini oli voittanut jo 2 paapalkioa viinikilpailuissa, vaikka ei ollut viela edes kunnolla valmista. Hieman alkoi ihmetyttaa miksi kukaan osallistuisi viinikilpailuun keskeneraisella viinilla, mutta enpa toisaalta voi vaittaa olevani mikaan viiniasiantuntija.
Perinnetilan jalkeen kuumuus ja aurinko olivat vieneet mehut siina maarin, etta paatimme palata takaisin lahtopisteeseen. Takaisin Mendozaan kyyti piti jarjestaa itse ja paatimme ottaa bussin, joka maksoi yli 15 kertaa vahemman kuin retken jarjestaneen firman kyyti olisi maksanut. Ongelma vaan oli, etta bussi piti maksaa kolikoilla (Bussikuski ei myy lippuja vaan busseissa on kolikkoautomaatti seka toinen automaatti, johon voi maksaa ns. magneettikortilla. Magneettikortteja ei Maipusta saanut). Argentiinassa kolikot ovat todella harvinaisia, silla suurin kolikko on arvoltaan vain noin 20 senttia. Hinnat on yleensa pyoristetty niin, etta vain setelirahaa on kaytossa (pienin seteli on 2 peson oli noin 50 sentin seteli). Harhailimme ympari kylaa ja yritimme parhaamme mukaan ostaa limsaa ja mehujaata niin, etta vaihtorahaa oli pakko antaa takaisin mahdollisimman paljon kolikoina. Masentavinta oli se, etta jos paikassa ei ollut riittavasti kolikoita loput vaihtorahat sai takaisin karkkeina. Kolmannen kioskin jalkeen kolikoita oli tarpeeksi kahteen bussimatkaan ja paasimme vihdoin takaisin Mendozaan.
Keskiviikkona kavin tutustumassa paikalliseen yokerhoon saksalaisen reissaajan kanssa. Yokerho muistutti jossain maarin Kuuban vastaavia ja myos Cuba Libren koostumus oli hyvinkin samantapainen kuin Kuubassa: kokista oli vain variksi ja loput rommia. Muistan jutelleeni yokerhossa paljonkin ihmisten kanssa ja saksalainenkin kertoi seuraavana paivana minun olleen jatkuvasti juttelemassa jonkun kanssa. Mielenkiintoiseksi asian tekee vain se, etta jo hostellilta lahtiessani oli englannistani ollut kuulemma hieman vaikeaa saada selvaa ja espanjaa en osaa niin paljoa, etta voisin kovinkaan monimutkaisia keskusteluja kayda. Jotain kielta olen kuitenkin ilmeisesti puhunut ja mukava ilta tuli vietettya, vaikka loppuillan muistikuvat hieman hamaran peitossa ovatkin. Sen kuitenkin muistan, etta onnistuin lopulta loytaa saksalaisen ystavani ja hostellilla emme meinanneet saada ovea millaan auki. Ilmeisesti meilla oli tarkoitus viela juoda yhdet oluet illan paatteeksi, mutta olin havinnyt nukkumaan ja nukuinkin sitten seuraavaan iltapaivaan saakka.
Huomenna olisi tarkoitus lahtea sitten Chilea kohti Andien yli. Paatimme muuttaa suunnitelmiamme sen verran, etta menemme ensin Valparaisoon ainakin kolmeksi yoksi. Valparaison lahella pitaisi olla myos rantoja ja paasen ehka uimaan Tyynessa valtameressa, mikali flunssani vaan hieman hellittaa. Kuumetta ei onneksi ole, mutta yskaa on jonkin verran. Saapa nahda kohtaammeko saksalaisen (jonka nimea en nyt enaa muista. En ikina muista kenenkaan nimia) uudelleen. Hauska tyyppi ja lisaksi osasi grillata todella hyvaa lihaa. Saapa vaan nahda miten aiomme miehen loytaa, koska rahan saastamiseksi ystavamme suunnitteli telttailevansa jossakin ilmaiseksi.
11.2.2009
Viinin valtakunta osa 1 eli elamaa Mendozassa
Eilen bussissa istuessa tulin ajatelleeksi, etta onneksi maailmassa on sentaan yksi asia, joka toimii samalla tavalla joka puolella maailmaa: liikennevalot. Kaikkeen muuhun ihmiset tuntuvat olevan eri puolilla maailmaa kehitelleet eri jarjestelmat. Eri maissa ajatetaan eri puolilla teita, kaytetaan eri valuuttaa, kielta ja syodaan paivallista aivan eri aikaan. Lisaksi kaytossa on myos erilaisia kirjainmerkkeja, ajanlaskutapoja ja sahkojannitteita. Liikennevalot ovat periaatteessa joka puolella kuitenkin samanlaiset: kolme valoa, joista ylin on punainen, keskimmainen oranssi ja alin vihrea. Vai onko? Vaihteleeko valojen jarjestyskin eri paikoissa? En tieda.
Mendoza sijaitsee Andien juurella Argentiinan puolella. 1800-luvulla maanjaristys tuhosi koko kaupungin ja uutta kaupunkia rakennettaessa pidettiin viisaana rakentaa kadut niin leveiksi, ettei tuli paase niiden yli leviamaan. Samalla kaupunkiin tehtiin paljon aukeita alueita evakuointipisteiksi ja taloista rakennettiin matalia. Maanjaristyksilta suojautumisen lisaksi tasta oli se etu, etta kaupunki nayttaa hyvin miellyttavalta ja leveilla jalkakaytavilla on mukava kavella. Arkkitehtuuri sopii myos miellyttavien talojen rakentamiseen ja meidankin hostellimme on vain kaksikerroksinen rakennus, jossa on iso olohuone ja takapiha, josta loytyy myos uima-allas. Kaikista hostelleista, joissa olen ollut tama muistuttaa ehka eniten palatsia. Meilla on nyt nelja paivaa aikaa nauttia ylellisesta elamasta ennen siirtymista Chilen kurjuuteen (Chile taisi viimeksi olla 37. kehittynein maa maailmassa, joten oikeasti mistaan kurjuudesta voinee tuskin puhua).
Bussit Argentiinassa ovat todella luksusta ja eilisessa bussissa oli todella runsas iltapalatarjoilu, joka sisalsi mm. paneroitua pihvia, muusia ja monenlaista leipaa. Harmi vaan, etta ruoka ei ollut erityisen maistuvaa ja pihvin leikkaaminen kertakayttoveitsella oli lahes mahdotonta. Taman lisaksi bussissa suoritettiin bingo-arvonta ja saimme siina samalla hyvaa espanjankielen harjoitusta numeroiden osalta. Kun Suomessa bingosta voittaa kahvipaketin, taalla palkintona oli tietysti viinipullo.
Hammentavaa tassa kaupungissa on se, etta kellot taalla nayttavat tuntia vahemman kuin Rosariossa. Missaan matkaoppaassa ei kuitenkaan mainita mitaan siita, etta Argentiinassa olisi useampia aikavyohykkeita. Pakko se on kuitenkin uskoa. Aamun vietimme suureen yli 400 ha:n puistoon (tai osaan siita) tutustumalla. Puisto naytti olevan lenkkeilijoiden ja pyorailijoiden suosiossa ja naimmepa yhden kulkukoirankin selvasti olevan lenkilla.
Suomalaisia tuntuu olevan joka paikassa, silla tassakin hostellissa on kaksi muuta suomalaista. Saattaa ehka tosin johtua siita, etta Mendoza on kuuluisa viineistaan ja suomalaisethan eivat tunnetusti sylje lasiin. Viela loppuun havainto Argentiinasta: vaikka kaikki vierailemamme kaupungit ovatkin tahan mennessa taysin turvallisilta vaikuttaneet, kayttavat poliisit taallakin jatkuvasti luotiliiveja. Joku syy siihen varmaan taytyy olla...
Mendoza sijaitsee Andien juurella Argentiinan puolella. 1800-luvulla maanjaristys tuhosi koko kaupungin ja uutta kaupunkia rakennettaessa pidettiin viisaana rakentaa kadut niin leveiksi, ettei tuli paase niiden yli leviamaan. Samalla kaupunkiin tehtiin paljon aukeita alueita evakuointipisteiksi ja taloista rakennettiin matalia. Maanjaristyksilta suojautumisen lisaksi tasta oli se etu, etta kaupunki nayttaa hyvin miellyttavalta ja leveilla jalkakaytavilla on mukava kavella. Arkkitehtuuri sopii myos miellyttavien talojen rakentamiseen ja meidankin hostellimme on vain kaksikerroksinen rakennus, jossa on iso olohuone ja takapiha, josta loytyy myos uima-allas. Kaikista hostelleista, joissa olen ollut tama muistuttaa ehka eniten palatsia. Meilla on nyt nelja paivaa aikaa nauttia ylellisesta elamasta ennen siirtymista Chilen kurjuuteen (Chile taisi viimeksi olla 37. kehittynein maa maailmassa, joten oikeasti mistaan kurjuudesta voinee tuskin puhua).
Bussit Argentiinassa ovat todella luksusta ja eilisessa bussissa oli todella runsas iltapalatarjoilu, joka sisalsi mm. paneroitua pihvia, muusia ja monenlaista leipaa. Harmi vaan, etta ruoka ei ollut erityisen maistuvaa ja pihvin leikkaaminen kertakayttoveitsella oli lahes mahdotonta. Taman lisaksi bussissa suoritettiin bingo-arvonta ja saimme siina samalla hyvaa espanjankielen harjoitusta numeroiden osalta. Kun Suomessa bingosta voittaa kahvipaketin, taalla palkintona oli tietysti viinipullo.
Hammentavaa tassa kaupungissa on se, etta kellot taalla nayttavat tuntia vahemman kuin Rosariossa. Missaan matkaoppaassa ei kuitenkaan mainita mitaan siita, etta Argentiinassa olisi useampia aikavyohykkeita. Pakko se on kuitenkin uskoa. Aamun vietimme suureen yli 400 ha:n puistoon (tai osaan siita) tutustumalla. Puisto naytti olevan lenkkeilijoiden ja pyorailijoiden suosiossa ja naimmepa yhden kulkukoirankin selvasti olevan lenkilla.
Suomalaisia tuntuu olevan joka paikassa, silla tassakin hostellissa on kaksi muuta suomalaista. Saattaa ehka tosin johtua siita, etta Mendoza on kuuluisa viineistaan ja suomalaisethan eivat tunnetusti sylje lasiin. Viela loppuun havainto Argentiinasta: vaikka kaikki vierailemamme kaupungit ovatkin tahan mennessa taysin turvallisilta vaikuttaneet, kayttavat poliisit taallakin jatkuvasti luotiliiveja. Joku syy siihen varmaan taytyy olla...
10.2.2009
Rosario, Argentiina
Bussimatka meni mukavasti. Bussi oli moderni, penkeissa riittavasti tilaa, selkanojan sai mukavasti alas ja matkan aikana oli jopa viski- ja ruokatarjoilu. Aika luksusta. Perilla Rosariossa tosin oltiin noin 2 tuntia myohemmin kuin piti ja saavuimme kaupunkiin noin puoli viidelta aamulla. Otimme taksin hostellille, josta meille oli huone varattuna. Hostellin henkilokunta on todella mukavaa ja avuliasta ja check ininkin saimme tehda vasta aamulla. Lisaksi saimme viela kahvia ja "puolikuita" (medialunas espanjaksi, croisanteiksi niita meilla pain kutsutaan) vaikka myohastyimmekin aamupalalta.
Rosario on ilmeisesti kuin Buenos Aires pienemmassa koossa. Rakennukset ovat tosin huonommassa kunnossa kuin BA:n keskustassa ja muutenkin kaikki kylteista ja autoista lahtien nayttaa kuluneemmalta. Kaupunki on kuitenkin sen verran pieni, etta taalla voi liikkua kavelleen ja hyvia baareja ja ravintoloita tuntuu taaltakin loytyvan. Kaupunki sijaitsee maitokahvinvarisen joen rannalla (jonka nimea en nyt muista, mutta joka on sama, joka laskee mereen Buenos Airesin tienoilla). Joen rannalla on myos valtava muistomerkki, joka on pystytetty itsenaistymisen muistoksi. Kavimme myos katsomassa Che Guevaran synnyintaloa, joka ei poikennut muista kadun varren taloista kuin siina, etta sen edessa oli pieni kyltti, jossa asiasta mainittiin.
Eilinen oli todella kuuma paiva ja lampoa taisi olla noin +34 C. Vaikka sisamaassa ollaankin niin taaltakin loytyi ranta. Otimme lautan saarelle, joka sijaitsee keskella jokea. Vaikka ruskea vesi ei juuri uimaan houkutellutkaan oli helle niin pakahduttava, etta vedessa oli pakko kavaista. Rannalta bongasimme myos jo Montevideossa nakemamme pariskunnan, jonka naispuolinen jasen oli suomalainen ja miespuolinen australialainen. Kavimme illalla pariskunnan kanssa parilla oluella ja syomassa mitapa muutakaan kuin pihvia. Pihvikiintioni alkaa totisesti olla jo taynna. Australialainen oli ilmiomainen tutustumaan uusiin ihmisiin ja ravintolastakin saimme ystaviksemme kolme keski-ikaista argentiinalaista miesta. Yksi antoi minulle kayntikorttinsakin ja nyt minulla on tassa maassa seka tuttu hammaslaakari, etta lakimies. Argentiinalaiset eivat myoskaan nayttaneet pahemmin smalltalkkia harrastavan vaan keskustelussa mentiin suoraan asiaan ja maan hallitus sai kuulla kunniansa.
Kavimme eilen myos hakemassa bussiliput Mendozaan. Aivan halpa matkasta ei tullut, silla saimme maksaa lipuista 170 argentiinan pesoa eli melkein 40 euroa/hlo. Takaisin bussiasemalta tulimme bussilla ja valitsimme tietysti hitaimman vaihtoehdon, joka kierteli lapi kaikki lahiot ennenkuin paasimme keskustaan. Hieman alkoi jo mietityttamaan, etta miten ihmeessa taalta paastaan pois jos paatepysakki sijaitsee jossain keskella ei mitaan.
Viela loppuun australaisen kertomus siita, miten taalla voi tulla huijatuksi. Baari-illan jalkeen pariskunta oli ottanut taksin ja kun maksun hetki koitti ei ensin tarjottu 100 peson (n. 22 e) seteli kelvannutkaan, koska se oli muka hieman rikki. Seuraava seteli taas oli taksikuskin mielesta vaarennos. Kolmannella yrittamalla seteli kelpasi. Seuraavana paivana seteleita tarkemmin tutkiessa kaikki vaihtorahat seka kaksi ensin tarjottua 100 peson setelia osottautuivat vaarennoksiksi. Taksikuski oli vaihtanut setelit vaarennettyihin ja kaarinyt melko hyvat voitot tekemisistaan. Argentiinassa matkaavien suositellaankin muistavan seuraavaksi kaytettavaksi suunnitellusta 100 peson setelista sarjanumeron 2 viimeista numeroa juuri tuota varten. Talloin voi tarkastaa onko vaarennokseksi vaitetty maksuvaline sama seteli jota oli tarjoamassa.
Rosario on ilmeisesti kuin Buenos Aires pienemmassa koossa. Rakennukset ovat tosin huonommassa kunnossa kuin BA:n keskustassa ja muutenkin kaikki kylteista ja autoista lahtien nayttaa kuluneemmalta. Kaupunki on kuitenkin sen verran pieni, etta taalla voi liikkua kavelleen ja hyvia baareja ja ravintoloita tuntuu taaltakin loytyvan. Kaupunki sijaitsee maitokahvinvarisen joen rannalla (jonka nimea en nyt muista, mutta joka on sama, joka laskee mereen Buenos Airesin tienoilla). Joen rannalla on myos valtava muistomerkki, joka on pystytetty itsenaistymisen muistoksi. Kavimme myos katsomassa Che Guevaran synnyintaloa, joka ei poikennut muista kadun varren taloista kuin siina, etta sen edessa oli pieni kyltti, jossa asiasta mainittiin.
Eilinen oli todella kuuma paiva ja lampoa taisi olla noin +34 C. Vaikka sisamaassa ollaankin niin taaltakin loytyi ranta. Otimme lautan saarelle, joka sijaitsee keskella jokea. Vaikka ruskea vesi ei juuri uimaan houkutellutkaan oli helle niin pakahduttava, etta vedessa oli pakko kavaista. Rannalta bongasimme myos jo Montevideossa nakemamme pariskunnan, jonka naispuolinen jasen oli suomalainen ja miespuolinen australialainen. Kavimme illalla pariskunnan kanssa parilla oluella ja syomassa mitapa muutakaan kuin pihvia. Pihvikiintioni alkaa totisesti olla jo taynna. Australialainen oli ilmiomainen tutustumaan uusiin ihmisiin ja ravintolastakin saimme ystaviksemme kolme keski-ikaista argentiinalaista miesta. Yksi antoi minulle kayntikorttinsakin ja nyt minulla on tassa maassa seka tuttu hammaslaakari, etta lakimies. Argentiinalaiset eivat myoskaan nayttaneet pahemmin smalltalkkia harrastavan vaan keskustelussa mentiin suoraan asiaan ja maan hallitus sai kuulla kunniansa.
Kavimme eilen myos hakemassa bussiliput Mendozaan. Aivan halpa matkasta ei tullut, silla saimme maksaa lipuista 170 argentiinan pesoa eli melkein 40 euroa/hlo. Takaisin bussiasemalta tulimme bussilla ja valitsimme tietysti hitaimman vaihtoehdon, joka kierteli lapi kaikki lahiot ennenkuin paasimme keskustaan. Hieman alkoi jo mietityttamaan, etta miten ihmeessa taalta paastaan pois jos paatepysakki sijaitsee jossain keskella ei mitaan.
Viela loppuun australaisen kertomus siita, miten taalla voi tulla huijatuksi. Baari-illan jalkeen pariskunta oli ottanut taksin ja kun maksun hetki koitti ei ensin tarjottu 100 peson (n. 22 e) seteli kelvannutkaan, koska se oli muka hieman rikki. Seuraava seteli taas oli taksikuskin mielesta vaarennos. Kolmannella yrittamalla seteli kelpasi. Seuraavana paivana seteleita tarkemmin tutkiessa kaikki vaihtorahat seka kaksi ensin tarjottua 100 peson setelia osottautuivat vaarennoksiksi. Taksikuski oli vaihtanut setelit vaarennettyihin ja kaarinyt melko hyvat voitot tekemisistaan. Argentiinassa matkaavien suositellaankin muistavan seuraavaksi kaytettavaksi suunnitellusta 100 peson setelista sarjanumeron 2 viimeista numeroa juuri tuota varten. Talloin voi tarkastaa onko vaarennokseksi vaitetty maksuvaline sama seteli jota oli tarjoamassa.
8.2.2009
Montevideosta Punta del Diabloon ja takaisin
Olemme jalleen Montevideossa. Talla kertaa Tres Cruzes-bussiasemalle, jossa 7 tunnin odotuksesta on viela noin 3 tuntia jaljella. Onneksi taalla paasee kayttamaan nettia ja rinkatkin sai jattaa sailytykseen halvalla. Pari tuntia meni nopeasti puistossa kirjaa lukiessa. Bussimme kohti Argentiinaa ja Rosariota lahtee klo 18.00 illalla ja on perilla jo noin klo. 3 aikaan aamuyolla. Ei mikaan taydellinen aika saapua suurkaupunkiin Argentiinassa, mutta olemme jo varanneet hostellin tuoksi yoksi ja tarkoitus on ajaa taksilla suoraan hostellille. Onneksi tuli saastettya jonkin verran Argentiinan pesoja...
Punta del Diablo ei enaa ollut aivan niin pieni ja hiljainen kalastajakyla kuin Lonely Planet antoi ymmartaa. Paikasta on selvasti kehittymassa isompi rantalomakohde ja alkuperaisen kalastajakylan lisaksi paikkaan on kohonnut useita identtisia loma-asuntoja. Me jouduimme harhailla jonkin aikaa ympariinsa, kunnes loysimme kohtuuhintaisen majapaikan, jossa oli tilaa. Majoituimme kaksikerroksiseen huoneistoon, josta oli nakoala merelle. Lisaksi huoneistossa oli hyvin antiikkinen jaakaappi ja kaasuliesi. Naapurissa majaili pari austaalialaista, joiden kanssa tulikin sitten istuttua iltaa pariinkin otteeseen. Vuokraa jouduimme maksaa paikasta 40 USD yolta. Muuten Punta del Diablossa ei paljoa rahaa sitten kulunutkaan kun ruuat pystyi paa-asiassa tekemaan itse ja baarissakin tuli kaytya vain ensimmaisena iltana.
Aallot olivat hurjat ja uimisesta sanan perinteisessa merkityksessa ei tullut mitaan. Paikka naytti olevan surffaajien suosiossa ja toinen aussinaapureistammekin kavi yhtena paivana surffaamassa. Oli toki eksoottinen kokemus kayda uimassa yli metrin korkeassa aallokossa. Aina valilla jokin iso aalta paiskasi uimarin rantahiekalle saakka. Paljoa muuta tekemista paikassa ei sitten ollutkaan. Illat tuli vietettya kuistilla istuen ja olutta austraalilaisten kanssa maistellen. Ensimmaisena iltana naapurimme tosin grillasivat. Uruguaylaiset selvasti nauttivat yli kaiken mate-teen juomisesta ja grillaamisesta. Kaupassa jokainen osti vahintaankin kilon lihaa ja pari litran pulloa olutta. Paikallinen grilli koostuu tulipesasta, jossa ensin poltetaan puut niin, etta ne hiillostuvat ja putoavat grillin pohjalle, josta hiilet sitten siirretaan matalalla olevan ritilan alle. Katevaa.
Uruguayssa kierratetaan lasipullot ja vakiokauppamme myyja jaksoi jatkuvasti valistaa minua siita, miten olutpulloista saa tosiaan 10 pesoa (eli noin 30 senttia) panttia kun ne palauttaa kauppaan. Ensimmaisena paivana joku englantia puhunut loytyi talle keskustelulle tulkiksi, mutta seuraavana paivana myyja yritti tiedustella minulta espanjaksi missa ihmeessa tyhjat pullot ovat. Yritin palikkaespanjallani selittaa, etta ne jaivat nyt asunnolle. Myyja ei tata kuitenkaan hyvaksynyt vaan yritti kovasti valistaa miten niista tosiaan saa sen pantin. Onneksi kolmantena paivana kaupassa oli eri myyja toissa (tosin sina paivana palautimme pullot). Espanjaa olen nyt saanut puhua myos puhelimessa. Eilen kaikki Montevideon hotellit ja hostellit, joiden respassa puhuttiin englantia olivat taynna ja sain puhelimessa meluisalla bussiasemalla sopia majoituksen espanjaksi. Kauan siina kesti, mutta lopulta tulin ymmarretyksi ja ymmarsin mita langan toisessakin paassa haluttiin.
Kaikenkaikkiin Punta del Diablo vaikutti mukavan rauhalliselta rantapaikalta, jonne hieman vaihtoehtoisempi porukka hakeutuu. Punta del Este on oikeampi paikka niille, jotka haluavat joko viettaa perhelomaa rannalla tai jotka etsivat trendikkaita yokerhoja. Punta del Diablon leppoisuuteenkin meinasi tosin ajoittain menna hermot kun hotdogin tekemiseen upposi puoli tuntia. Rannalla oli kuitenkin riittavasti tilaa jopa suomalaisen makuun (aivan vieri vieressa auringon ottaminen ei oikein innosta) ja hintataso oli halpa. Kalaruoka oli myos hyvaa kun sita kerran kokeilimme. Iltaisin keskustassa vaikutti myos olevan hyva meno ja Brasilian laheisyys kuului mm. siina, etta paikalliset kokoontuivat rannalle hakkaamaan eksoottisia rytmeja monenkokoisista rummuistaan. Myos Montevideo on ollut mukavan leppoisa ja rauhallinen kaupunki ja kaikenkaikkiaan Uruguay vaikuttaa melko rennolta, turvalliselta ja helpolta matkustusmaalta. Seuraavaksi kuitenkin Argentiinaa ja Che Guevaran synnyinkaupunkia kohti.
Adios Uruguay!
Punta del Diablo ei enaa ollut aivan niin pieni ja hiljainen kalastajakyla kuin Lonely Planet antoi ymmartaa. Paikasta on selvasti kehittymassa isompi rantalomakohde ja alkuperaisen kalastajakylan lisaksi paikkaan on kohonnut useita identtisia loma-asuntoja. Me jouduimme harhailla jonkin aikaa ympariinsa, kunnes loysimme kohtuuhintaisen majapaikan, jossa oli tilaa. Majoituimme kaksikerroksiseen huoneistoon, josta oli nakoala merelle. Lisaksi huoneistossa oli hyvin antiikkinen jaakaappi ja kaasuliesi. Naapurissa majaili pari austaalialaista, joiden kanssa tulikin sitten istuttua iltaa pariinkin otteeseen. Vuokraa jouduimme maksaa paikasta 40 USD yolta. Muuten Punta del Diablossa ei paljoa rahaa sitten kulunutkaan kun ruuat pystyi paa-asiassa tekemaan itse ja baarissakin tuli kaytya vain ensimmaisena iltana.
Aallot olivat hurjat ja uimisesta sanan perinteisessa merkityksessa ei tullut mitaan. Paikka naytti olevan surffaajien suosiossa ja toinen aussinaapureistammekin kavi yhtena paivana surffaamassa. Oli toki eksoottinen kokemus kayda uimassa yli metrin korkeassa aallokossa. Aina valilla jokin iso aalta paiskasi uimarin rantahiekalle saakka. Paljoa muuta tekemista paikassa ei sitten ollutkaan. Illat tuli vietettya kuistilla istuen ja olutta austraalilaisten kanssa maistellen. Ensimmaisena iltana naapurimme tosin grillasivat. Uruguaylaiset selvasti nauttivat yli kaiken mate-teen juomisesta ja grillaamisesta. Kaupassa jokainen osti vahintaankin kilon lihaa ja pari litran pulloa olutta. Paikallinen grilli koostuu tulipesasta, jossa ensin poltetaan puut niin, etta ne hiillostuvat ja putoavat grillin pohjalle, josta hiilet sitten siirretaan matalalla olevan ritilan alle. Katevaa.
Uruguayssa kierratetaan lasipullot ja vakiokauppamme myyja jaksoi jatkuvasti valistaa minua siita, miten olutpulloista saa tosiaan 10 pesoa (eli noin 30 senttia) panttia kun ne palauttaa kauppaan. Ensimmaisena paivana joku englantia puhunut loytyi talle keskustelulle tulkiksi, mutta seuraavana paivana myyja yritti tiedustella minulta espanjaksi missa ihmeessa tyhjat pullot ovat. Yritin palikkaespanjallani selittaa, etta ne jaivat nyt asunnolle. Myyja ei tata kuitenkaan hyvaksynyt vaan yritti kovasti valistaa miten niista tosiaan saa sen pantin. Onneksi kolmantena paivana kaupassa oli eri myyja toissa (tosin sina paivana palautimme pullot). Espanjaa olen nyt saanut puhua myos puhelimessa. Eilen kaikki Montevideon hotellit ja hostellit, joiden respassa puhuttiin englantia olivat taynna ja sain puhelimessa meluisalla bussiasemalla sopia majoituksen espanjaksi. Kauan siina kesti, mutta lopulta tulin ymmarretyksi ja ymmarsin mita langan toisessakin paassa haluttiin.
Kaikenkaikkiin Punta del Diablo vaikutti mukavan rauhalliselta rantapaikalta, jonne hieman vaihtoehtoisempi porukka hakeutuu. Punta del Este on oikeampi paikka niille, jotka haluavat joko viettaa perhelomaa rannalla tai jotka etsivat trendikkaita yokerhoja. Punta del Diablon leppoisuuteenkin meinasi tosin ajoittain menna hermot kun hotdogin tekemiseen upposi puoli tuntia. Rannalla oli kuitenkin riittavasti tilaa jopa suomalaisen makuun (aivan vieri vieressa auringon ottaminen ei oikein innosta) ja hintataso oli halpa. Kalaruoka oli myos hyvaa kun sita kerran kokeilimme. Iltaisin keskustassa vaikutti myos olevan hyva meno ja Brasilian laheisyys kuului mm. siina, etta paikalliset kokoontuivat rannalle hakkaamaan eksoottisia rytmeja monenkokoisista rummuistaan. Myos Montevideo on ollut mukavan leppoisa ja rauhallinen kaupunki ja kaikenkaikkiaan Uruguay vaikuttaa melko rennolta, turvalliselta ja helpolta matkustusmaalta. Seuraavaksi kuitenkin Argentiinaa ja Che Guevaran synnyinkaupunkia kohti.
Adios Uruguay!
3.2.2009
Montevideo
Lauttamatka oli yllattavan tylsa. Lautta muistutti ihan lentokoneen matkustamoa ja ulos ei paassyt. Rio Plata oli melko levea ja toiselta rannalta ei nahnyt toiselle. Vesi oli aivan ruskeaa. Siita tuskin voidaan kuitenkaan syyttaa ainoastaan suomalaista tehdasta Uruguayssa... Lautta vei meidat ainoastaan Colonia-nimiseen kaupunkiin, josta matka jatkui viela pari tuntia bussilla Montevideoon.
Perilla meita odotti pakahduttava helle. Koska meilla ei ollut paikallista rahaa, emmeka onnistuneet nopealla etsinnalla loytamaan bussiasemalta automaattia, paatimme nostaa rinkat selkaan ja lahtea talsimaan kohti keskustaa. Matkaan meni lopulta tunti, mutta onneksi loysimme matkalta myos toimivan pankkiautomaatin ja saimme rahavarojamme taydennettya Uruguayn pesoilla.
Hostelli loytyi helposti ja paasimme jalleen 6 hengen dormiin. Yo maksoi noin 15 e ja sisalsi aamupalan, joka tosin oli aika olematon: patonkia ja kahvia seka jotain hedelmaa, jonka luulen olevan papaija. Paikka oli kuitenkin paljon rauhallisempi kuin Buenos Airesin hostelli, jossa musiikki soi koko yon ja vaikeutti nukkumista. Viime yona nukkumista tosin vaikeutti kova ukkonen ja sade, joiden vuoksi herasin kesken todella oudon unen: olin Hjallis Harkimon kanssa vuorikiipeilemassa Alpeilla ja laskeuduimme alas vuorelta jotain todella vaikeaa reittia, joka loppui niin, etta jouduimme laskeutua johonkin suureen puuhun. Puusta laskeuduimme sitten viela pyykinkuivaustelineen paalle, koska puussa ei ollut oksia kovinkaan alhaalla. Kun paasimme pois pyykinkuivaustelineen paalta tuli paikalle poliisi, joka paatti antaa meille 60 euron sakon laittomasta pyykkitelineella kiipeilysta. Yritin protestoida, etta emme me telineella kiipeilleet vaan ainoastaan laskeuduimme alas. Tasta poliisi ei kuitenkaan leppynyt vaan antoi viela 5 euron lisasakon laittomasta pyykinkuivaustelineelta laskeutumisesta. Ihme uni...
Montevideo nayttaa huomattavasti enemman etela-amerikkalaiselta kaupungilta kuin Buenos Aires. Vanha kaupunki on meren ja joen ymparoima ja vetta nakyy siis kahdessa suunnassa. Montevideolaiset eivat ole yhta olevinaan kuin etelaiset naapurinsa ja koko kaupungissa on jotenkin rennonpi tunnelma. Hintataso on suurinpiirtein samaa kuin Buenos Airesissa. Myos ruoka on hyvin pitkalti samanlaista ja aukioloajat samantyyppiset. Ravintolat aukeavat vasta joskus kahdeksan jalkeen illalla. Uruguaissa ei kuitenkaan ole ihan samanlaista macho-kulttuuria kuin muualla Latinalaisessa Amerikassa ja vaikka paikalliset ovatkin ilmeisesti kovia juomaan ovat baaritappelut harvinaisia. Matea (eraanlaista teeta) taalla myos kuluu huomattavia maaria ja kadulla nakee todella usein ihmisia kantamassa mate-kuppia ja termospulloa mukanaan.
Osa vanhan kaupungin rakennuksista on melko ransistyneita ja naimme myos pari taysin hylattya isoa kerrostaloa lahella rantaa. Melko outoa, etta paakaupungissa on todella lahella keskustaa annettu talojen menna niin huonoon kuntoon, ettei niissa asuta. Muuten kaupunki nayttaa paikoitellen silta, milta voisin kuvitella esim. USAn kaupunkien nayttaneen joskus 80-luvun alussa. Aivan keskustassa on toki myos massiivisia hallintorakennuksia ja peililasilla pinnoitettuja pilvenpiirtajia.
Paikallinen olut on huomattavasti parempaa kuin Buenos Airesissa ja suosituimmat merkit taalla nayttavat olevan Pilsen ja Patricia. joisa ensinmainittu on parempaa. Olutta taalla ostetaan useimmiten litran pulloissa, josta sitten kaadetaan myos kaverille. Litra maksaa noin kolmisen euroa baarissa.
Meilla on suunnitelmana jattaa Montevideo taakse jo huomenna ja suunnata kohti Punta del Diabloa, joka on pieni kalastajakyla meren rannalla noin 4,5 tunnin bussimatkan paassa. Paikasta loytyy hyvin niukasti infoa opaskirjoista, mutta ilmeisesti kyseessa on muutaman sadan ihmisen kalastajakyla, joka on taydellinen vastakohta Punta del Esten turistirysille, jonne argentiinalaiset loma-aikanaan suuntaavat. Tarkoitus olisi viettaa ainakin pari-kolme paivaa meren rannalla rentoutuen ja palata sitten Montevideoon, josta matkan on tarkoitus jatkua takaisin Argentiinaan mahdollisesti Che Guevaran synnyinkaupunkiin Rosarioon.
Perilla meita odotti pakahduttava helle. Koska meilla ei ollut paikallista rahaa, emmeka onnistuneet nopealla etsinnalla loytamaan bussiasemalta automaattia, paatimme nostaa rinkat selkaan ja lahtea talsimaan kohti keskustaa. Matkaan meni lopulta tunti, mutta onneksi loysimme matkalta myos toimivan pankkiautomaatin ja saimme rahavarojamme taydennettya Uruguayn pesoilla.
Hostelli loytyi helposti ja paasimme jalleen 6 hengen dormiin. Yo maksoi noin 15 e ja sisalsi aamupalan, joka tosin oli aika olematon: patonkia ja kahvia seka jotain hedelmaa, jonka luulen olevan papaija. Paikka oli kuitenkin paljon rauhallisempi kuin Buenos Airesin hostelli, jossa musiikki soi koko yon ja vaikeutti nukkumista. Viime yona nukkumista tosin vaikeutti kova ukkonen ja sade, joiden vuoksi herasin kesken todella oudon unen: olin Hjallis Harkimon kanssa vuorikiipeilemassa Alpeilla ja laskeuduimme alas vuorelta jotain todella vaikeaa reittia, joka loppui niin, etta jouduimme laskeutua johonkin suureen puuhun. Puusta laskeuduimme sitten viela pyykinkuivaustelineen paalle, koska puussa ei ollut oksia kovinkaan alhaalla. Kun paasimme pois pyykinkuivaustelineen paalta tuli paikalle poliisi, joka paatti antaa meille 60 euron sakon laittomasta pyykkitelineella kiipeilysta. Yritin protestoida, etta emme me telineella kiipeilleet vaan ainoastaan laskeuduimme alas. Tasta poliisi ei kuitenkaan leppynyt vaan antoi viela 5 euron lisasakon laittomasta pyykinkuivaustelineelta laskeutumisesta. Ihme uni...
Montevideo nayttaa huomattavasti enemman etela-amerikkalaiselta kaupungilta kuin Buenos Aires. Vanha kaupunki on meren ja joen ymparoima ja vetta nakyy siis kahdessa suunnassa. Montevideolaiset eivat ole yhta olevinaan kuin etelaiset naapurinsa ja koko kaupungissa on jotenkin rennonpi tunnelma. Hintataso on suurinpiirtein samaa kuin Buenos Airesissa. Myos ruoka on hyvin pitkalti samanlaista ja aukioloajat samantyyppiset. Ravintolat aukeavat vasta joskus kahdeksan jalkeen illalla. Uruguaissa ei kuitenkaan ole ihan samanlaista macho-kulttuuria kuin muualla Latinalaisessa Amerikassa ja vaikka paikalliset ovatkin ilmeisesti kovia juomaan ovat baaritappelut harvinaisia. Matea (eraanlaista teeta) taalla myos kuluu huomattavia maaria ja kadulla nakee todella usein ihmisia kantamassa mate-kuppia ja termospulloa mukanaan.
Osa vanhan kaupungin rakennuksista on melko ransistyneita ja naimme myos pari taysin hylattya isoa kerrostaloa lahella rantaa. Melko outoa, etta paakaupungissa on todella lahella keskustaa annettu talojen menna niin huonoon kuntoon, ettei niissa asuta. Muuten kaupunki nayttaa paikoitellen silta, milta voisin kuvitella esim. USAn kaupunkien nayttaneen joskus 80-luvun alussa. Aivan keskustassa on toki myos massiivisia hallintorakennuksia ja peililasilla pinnoitettuja pilvenpiirtajia.
Paikallinen olut on huomattavasti parempaa kuin Buenos Airesissa ja suosituimmat merkit taalla nayttavat olevan Pilsen ja Patricia. joisa ensinmainittu on parempaa. Olutta taalla ostetaan useimmiten litran pulloissa, josta sitten kaadetaan myos kaverille. Litra maksaa noin kolmisen euroa baarissa.
Meilla on suunnitelmana jattaa Montevideo taakse jo huomenna ja suunnata kohti Punta del Diabloa, joka on pieni kalastajakyla meren rannalla noin 4,5 tunnin bussimatkan paassa. Paikasta loytyy hyvin niukasti infoa opaskirjoista, mutta ilmeisesti kyseessa on muutaman sadan ihmisen kalastajakyla, joka on taydellinen vastakohta Punta del Esten turistirysille, jonne argentiinalaiset loma-aikanaan suuntaavat. Tarkoitus olisi viettaa ainakin pari-kolme paivaa meren rannalla rentoutuen ja palata sitten Montevideoon, josta matkan on tarkoitus jatkua takaisin Argentiinaan mahdollisesti Che Guevaran synnyinkaupunkiin Rosarioon.
2.2.2009
Ajatuksia Buenos Airesista
Tanaan jatamme Buenos Airesin taakse ja suuntaamme ensin lautalla ja sitten bussilla kohti Uruguayn paakaupunkia Montevideota. On siis tullut aikaa tehda yhteenveto kaupungista:
Useampaankin otteeseen olen unohtanut olevani lahes maapallon toisella puolella. Ainakin keskustan alue nayttaa ihan silta kuin oltaisiin Espanjassa. Ihmiset satsaavat taalla ulkonakoon ja pukeutumiseen. Puolet vastaantulijoista nayttavat joltain julkkiksilta isoine aurinkolaseineen ja loppuunasti mietittyine asukokonaisuuksineen. Converset nayttavat taalla myos nauttivan suurta suosiota.
Buenos Airesin asukkaat eli portenot ovat lisaksi hyvin tietoisia itsestaan ja omasta paremmuudestaan muihin etela-amerikkalaisiin verrattuna. Argentiina ei toki kuulu mihinkaan kolmannen maailman valtiohin vaan on osa Eurooppaa tai niin taalla ainakin tunnutaan ajattelevan. Eilen ravintolassa istuessa tuli mieleen kysya osaako tarjoilijamme lainkaan hymyilla. Toisaalta olemme kylla saaneet myos ystavallista palvelua eli aika pitkalti se paikasta riippuu.
Julkinen liikenne taalla on selkeaa ja helppoa kayttaa. Metrot kulkevat melko kattavasti ja maksavat 1,1 Argentiinan pesoa eli jotain 25 senttia/matka. Bussit ovat aavistuksen kalliimpia ja maksavat 1,2 pesoa/matka. Busseissa lukee selvasti mita reittia ne ajavat ja olinkin hammastynyt kuinka helppo niitakin on kayttaa. Bussit ovat lisaksi melko uusia ja hyvakuntoisia, mutta metrossa on edelleen kaytossa myos vanhempia puisia vaunuja, joiden seinat tuntuvat kallistuvan joka mutkassa.
Saa on taalla ollut paa-asiassa aurinkoinen ja lammin. Otsonikerros vaan taitaa taalla olla viela Suomeakin ohuempi ja poltinkin niskani jo tassa yhtena paivana. Olisi pitanyt laittaa sita aurinkorasvaa, vaikka en yleensa palakaan ellen ota aurinko ilman paitaa. Loppuun viela ohje ulkomaille matkaaville: alkaa missaan ikina ostako puhelinkorttia, jolla voi soittaa julkisista puhelimista. Olen sellaisen ostanut jo useammassakin maassa ja missaan en ikina ole sita saanut toimimaan. Taalla homman pitaisi toimia niin, etta ensin nappaillaan puhelimeen joku numero, jonne soitettua pitaa syottaa tajuttoman pitka koodi, joka loytyy puhelinkortista sellaisen assa-arpa raaputuspinnan alta. Sitten nappaillaan se numero, minne halutaan soittaa. En kuitenkaan ole onnistunut kuin kerran soittamaan sinne, minne halusin. Eilen oli tosin ilmeisesti jokin "vain hatapuhelut"-paiva tai jotain. Mihinkaan ei kuitenkaan voinut soittaa ja ihmiset katsoivat kummissaan kun yritin puhelinta kayttaa. Muutenkin koko kaupunki tuntui olevan suurinta osaa ravintoloista ja kioskeista myoten kiinni sunnuntaina.
Seuraavaksi kuitenkin kohti lauttaterminaalia ja Rio de la Plataa. Jos kaikki menee odotusten mukaan olemme illalla Montevideossa, jossa olisi tarkoitus viettaa pari yota ja suunnata sitten kohti rannikkoa ja Punta del Diabloa.
Useampaankin otteeseen olen unohtanut olevani lahes maapallon toisella puolella. Ainakin keskustan alue nayttaa ihan silta kuin oltaisiin Espanjassa. Ihmiset satsaavat taalla ulkonakoon ja pukeutumiseen. Puolet vastaantulijoista nayttavat joltain julkkiksilta isoine aurinkolaseineen ja loppuunasti mietittyine asukokonaisuuksineen. Converset nayttavat taalla myos nauttivan suurta suosiota.
Buenos Airesin asukkaat eli portenot ovat lisaksi hyvin tietoisia itsestaan ja omasta paremmuudestaan muihin etela-amerikkalaisiin verrattuna. Argentiina ei toki kuulu mihinkaan kolmannen maailman valtiohin vaan on osa Eurooppaa tai niin taalla ainakin tunnutaan ajattelevan. Eilen ravintolassa istuessa tuli mieleen kysya osaako tarjoilijamme lainkaan hymyilla. Toisaalta olemme kylla saaneet myos ystavallista palvelua eli aika pitkalti se paikasta riippuu.
Julkinen liikenne taalla on selkeaa ja helppoa kayttaa. Metrot kulkevat melko kattavasti ja maksavat 1,1 Argentiinan pesoa eli jotain 25 senttia/matka. Bussit ovat aavistuksen kalliimpia ja maksavat 1,2 pesoa/matka. Busseissa lukee selvasti mita reittia ne ajavat ja olinkin hammastynyt kuinka helppo niitakin on kayttaa. Bussit ovat lisaksi melko uusia ja hyvakuntoisia, mutta metrossa on edelleen kaytossa myos vanhempia puisia vaunuja, joiden seinat tuntuvat kallistuvan joka mutkassa.
Saa on taalla ollut paa-asiassa aurinkoinen ja lammin. Otsonikerros vaan taitaa taalla olla viela Suomeakin ohuempi ja poltinkin niskani jo tassa yhtena paivana. Olisi pitanyt laittaa sita aurinkorasvaa, vaikka en yleensa palakaan ellen ota aurinko ilman paitaa. Loppuun viela ohje ulkomaille matkaaville: alkaa missaan ikina ostako puhelinkorttia, jolla voi soittaa julkisista puhelimista. Olen sellaisen ostanut jo useammassakin maassa ja missaan en ikina ole sita saanut toimimaan. Taalla homman pitaisi toimia niin, etta ensin nappaillaan puhelimeen joku numero, jonne soitettua pitaa syottaa tajuttoman pitka koodi, joka loytyy puhelinkortista sellaisen assa-arpa raaputuspinnan alta. Sitten nappaillaan se numero, minne halutaan soittaa. En kuitenkaan ole onnistunut kuin kerran soittamaan sinne, minne halusin. Eilen oli tosin ilmeisesti jokin "vain hatapuhelut"-paiva tai jotain. Mihinkaan ei kuitenkaan voinut soittaa ja ihmiset katsoivat kummissaan kun yritin puhelinta kayttaa. Muutenkin koko kaupunki tuntui olevan suurinta osaa ravintoloista ja kioskeista myoten kiinni sunnuntaina.
Seuraavaksi kuitenkin kohti lauttaterminaalia ja Rio de la Plataa. Jos kaikki menee odotusten mukaan olemme illalla Montevideossa, jossa olisi tarkoitus viettaa pari yota ja suunnata sitten kohti rannikkoa ja Punta del Diabloa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)